Katsojan silmissä

 

Siitä on jo vuosi aikaa kun edellisen kerran avasin blogitekstit. Vieläkin on sydän karrellaan ja koskaan ei ikävä varmaan katoakkaan. Elämä on jatkunut, Awa on kulkenut omaa polkuaan ja ollut mieluummin sylissä kuin sylin vieressä. Bloggaajaksi ei kuitenkaan monista pyynnöistä huolimatta ole halunnut. Se oli siskon homma.

Ehkäpä nyt jatkan Jadan jalanjäljissä. Yritän löytää saman viisauden, mitä pienen tähtisilmän maailma oli pullollaan. Tosin siellä oli myös kaikenlaista muutakin, mutta hyvällä tavalla. Jos minulla olisi tekstien korvaankuiskaaja edelleen sylissäni, tietäisin mistä aloittaa ja aloittaako?

Aloitan kuitenkin. Palaan sinne omaan lapsuuteeni, reippaan esikoisen elämään, jota kuitenkin omalla tavallaan varjosti asia, jota en vielä oikein ymmärtänyt. Ihmettelin eppuluokalla sitä, miksi taululle kirjoitettu tai piirretty ei piirtynytkään omiin silmiini kuin vain vähän. Jatkossa olin se silmälasityttö, jonka elämä kummasti kirkastui. Toinen silmä vaan ei totellut.

Oli se aika, kun halusi näyttää joltakin muulta kuin paksulinssinen, joka ei senikäisten markkinoilla ollut ollenkaan suosiossa. Olin vuosia piilolinssityttö. Peittelin sillä taas omaa vammaani onnistuneesti.

Kun aika kului, palasin taas rillipääksi. Ja kannoin edelleen mukanani vammaani. Leikkauksiakin jo tehtiin, mutta minulle se olisi ollut iso riski. Jos se parempi silmä joka ei ilman laseja nähnyt kättä pidemmälle, leikattaisiin ja operaatio ei tuottaisikaan tulosta, jäisi minulle se toinen perässäkulkija, jolla näin vain valon ja hahmot. Jonka kanssa ehkä selviäisin kotioloissa yöllä vessaa, mutta en yhtään muuta. Silmää ei leikata, sanoi silmälääkäri ja ymmärsin riskit.

Kului taas vuosia. Nyt kun olen mummi, teen työtä omalla tontillani ja nautin kaikesta kauniista, mitä vammastani huolimatta voin nähdä, sain edellispäivänä vakaasti silmiin katsoneelta silmälääkäriltä kuulla ihan viileän totuuden. Siellä on kaihi, molemmissa silmissä. Se oli aika musertavaa. Kyyneleitä tuli ja silmään tiputellut puudutus ja laajennustipat valuivat pitkin poskia. Kun näkö vielä huononee operaatio on väistämätön ja edessä. Riskistä huolimatta on se aika, kun leikataan.

Kun vielä kuitenkin lasien avustuksella näen, antoi lääkäri luvan ajaa kotiin, Vaikka silmänmustuaiset laajentuneena olin aika epäilyttävä näky ja laajennustippojen ansiosta kaikki kotimatkaliikenteen autojen valot, liikennevalot, ja kaikki valot porautuivat jonnekin pään sisälle, Toivoin vaan että pääsen kotiin saakka. Pimeässä kaikki näytti eilen tavallista kirkkaammalta. Kotiin asti pääsin.

Nyt on se kohta, kun toivoisin viisaan Jadan lämpimän tassun olalleni ja hyvän kuiskauksen korvaani, mitäs nyt sitten? Hieman odotellaan ja ne oudot valoon liittyvät tuntemukset lisääntyvät, näkö ei kohennu räpyttelemällä ja ompelukoneen langan pujottelu ei enää onnistu. Silloin on se kohta kun on vaan mentävä. 

Koko elämä tipahti kerralla syliin. Itsestään selvyys, näkemisen onni nousi voimakkaasti ajatuksiin. Ehkä suurena kaaoksena, kaikesta siitä mitä pahimmassa tapauksessa joudun ojentamaan pois. Ja toisaalta mitä jää jäljelle. Siksi blogi. Ei vaan omien asioitten pohtimisen areena vaan myös paikka, jossa voidaan kohdata vammojemme kanssa. Ja onhan niin, että vaikken koskaan voisi eroittaa kuin ääriviivasi, kuulen äänesi ja tunnen tuoksusi. 

Tuuli tukassa.

Taivaanranta enteilee myrskyä.

Ja kun taivas itkee ei kyyneleillä ole määrää.

Vahva maa jalkojen alla,

valo joka kantaa silloin,

kun katse pysähtyy näkemään tummuvan pilvenreunan.

Minun myrskyni, minun kyyneleeni, minun elämäni.

Sylipainia ikävän kanssa

 

 

Tänään on mennyt muutaman päivän yli kolme kuukautta siitä kun saattelin rakkaan Ystäväni ja Muusani, Jadan viimeiselle matkalle. Kuukaudet ovat olleet täynnä kyyneleitä, ajatuksia, syvää kaipausta ja ymmärrystä siitä että ollaan tultu erään tien päähän jolta ei ole enää mahdollista palata.

 Eräänä päivänä kannoin käsissäni pikkuystäväni tuhkauurnaa ja nieleskelin ryöppyäviä kyyneleitäni. Tein yksinkertaiselle pahviastialle paikan kodissani, odottamaan tulevaisuutta.

Tänään sataa kaatamalla, ihan kuin ne kyyneleet. Sade huuhtoo kaiken pölyn ja lian luonnosta ja saa vihreän näyttämään aina vaan enemmän vihreältä. Jopa syksyisen maisemankin Niin ne kyyneleetkin.

 Kuukausien aikana olen kohdannut kanssakulkijoitani, kuullut siitä miten aika armahtaa ja muuttaa itkun lempeäksi kaipaukseksi. Olen myös kuullut, että se oli vain eläin tai mitä tuota itkemään.

Monenlaisia suruja ja menetyksiä kohdalleni saaneena,tiedän, että on niin vaan lupa itse löytää tai avun kanssa tie uusiin tuuliin. Ajan kanssa. Kivun määrää ei voi mitata tai määrittää, ikävän pituutta ei kukaan voi kertoa. Se on jokaisen tie, polku joka vaan on käytävä. Jos lakaisen suruni ja kyyneleet maton alle, tulevat ne sieltä esille silloin kun en ole valmis niitä kohtaamaan. Haluan pidellä kipua käsissäni, nähdä sen kaikkine rosoineen ja ruusunpunaisine sydämenmuotoisine muistoineen. Teen niistä tulevaisuuden, elämän jonka suurena voimavarana kipeä murhe tulee olemaan. 

Tänään pystyin avaamaan yhteisen Blogimme, silitelemään muistoja myötä ja vastakarvaa. Awan kanssa muistelemme ilolla Jada-siskoa, operatiivista johtajaamme ja pikku simppua. Ja yhdessä Awan kanssa myös ollaan valmiita asumaan ihmeitten ja kummastusten maailmaan. Löytämään niinkuin Jada löysi, aarteita hopeamaljasta ja joskus pellonojasta. Ja se sama pieni suuri maailmahan on edelleen, ei se miksikään muutu.

 

 

                                                                                   Mama ja Awa

Vielä kiitos kaikille lukijoille

Kiitos sinulle uskollinen Jadan blogin lukija. Teitä oli paljon ja ympäri maailman.

Tänään on tasan kaksi vuotta siitä kun Jada leikattiin ja saimme vain kaksi viikkoa aikaa nöyrtyä ärhäkän syöpäkasvaimen edessä. Saimme kuitenkin kaksi vuotta ihan tarkalleen. Paljon ajatuksia ja tarinoita syntyi noina aikoina yhdessä.
Nyt on tyhjä syli, mutta ajatuksia edelleen paljon. Awa-sisko on enemmän käytännön toimittaja, joka antoi Jadan runosuonen ja ajatustaen liitää. Hänen kanssaan on ihan muut arjen asiat joita jatkamme ja yhdessä selviämme vähitellen.
Niistä ajatuksista. Mitä ajattelet, haluatko, että tarinat jatkuvat? Uskoisin että olen oppinut Jadalta sydämen lämpöä, vahvuutta herkkyydessä, peräänantamattomuutta ja lempeyttä, viisauttakin. Voin kysyä välillä Awalta, jos en ymmärrä. Hiljainen viisaus asuu hänenkin karhean turkkinsa alla.



Jatkan tutuilla jalanjäljillä, saman otsikon alla jos yksikin niin toivoo.

Rakkaudella Jadan kirjuri Päivi

Kun luet tätä, olen mennyt yli Sateenkaarisillan

Nyt on se aika kun me Maman kanssa kirjoitetaan tämän pitkän tarinan viimeiset ajatukset. Olen jo väsynyt ja hengittäminen on hankaloitunut sen syöpäörkin vuoksi. Käytiin lääkärissä eläinsairaalassa ja röntgenkuva näytti miksi en saa henkeä vedettyä. Siellä rintaontelopussissa on syöpää ja nestettä. Vaikka vatsaontelo tyhjättiin niin keuhkot eivät enää jaksa kohta hengittää.

Nyt on se aika kun on aika sanoa jäähyväiset. Se kuulostaa surulliselta ja lopulliselta. Tiedän että Mama vuodattaa paljon kyyneliä ja sen on ihan kamala ikävä kun lähden sinne Sateenkaarisillan taa jossa meidän kisueläimet Pipsa-poika, Misiss Kalkkaros ja Hosu-poika on voimassa hyvin. Uskon, että saan leikkiä taas niitten kanssa pitkästä aikaa. 

Ollaan kirjoitettu paljon tarinoita ja toivon, että olet niistä saanut iloa ja lohtua ja paljon rakkautta elämääsi. Siellä ne ovat edelleen ja jäävät olemaan ihan sinua varten Tämän tarinan jälkeen en enää voi istua polvella ja kuiskia asioita kirjurin korvaan. Tämän tarinan jatko-osia ei voi tulla. 

Meillä jokaisella on tulemisen ja lähtemisen aika. Joskus eletään ikivanhoiksi ja joskus lähdetään nuorena. Sen matkalipun ajankohtaa ei yleensä voi määritellä. Uskoisin, että jokaisella on tehtävä täällä maailmassa ja jotkut vaan saa sen lyhyemmässä ajassa suoritettua. Olen tehnyt parhaani ja kaikkeni ja se riittää.

Awa-sisko ihmettelee minne olen mennyt. Se on vanhempi kuin minä ja jää tänne huolehtimaan meidän lopuista hommista jotka jäivät vaiheeseen.

Kirjoitin kerran vuonna 2012 runon ja se tulee tässä

Maailma on aika usein ihan onnellinen pesä.

Joskus suuri suru tulee viereen niinkuin takatalvellinen kesä. 

Tänne synnyin minä ja mun rakas Maya-sisko,

ihan niinkuin kaikki muutkin peltorotta sekä sisilisko.

Joskus sitten tulee kohta milloin matka loppuu

vaikka takametsän laitaan.

Siitä hiljaa lempeästi tassutellen

mennään toiseen kotiin

puettuna enkeleitten paitaan. 

Kun olen mennyt pois toivon että jään elämään ystävieni ja rakkaitteni sydämessä. Muista rakastaa ja iloita pienistä hetkistä ja asioista. 

                                                           Sinun Ystäväsi Jada
                                                          2.12.2011-25.5.2020

Koronakepin mittainen hajurako

Elämme kovin tuulisia, myrskyisiä, lamaannuttavia, yhdistäviä aikoja. Mikään ei ole ennallaan paitsi minun syöpä. Elämässäni suurimman muutoksen on aiheuttanut varmaankin se, että toinen perheen aikuisihminen ei olekkaan lähtenyt työmaalle yhtä usein kuin ennen. Mama taas on mennyt, koska se ei voi tehdä töitä etänä, se ei vaan onnistu. Vapaahetkinään olen kuullut Maman kertovan kuinka työmaalla valmistaudutaan vastaanottamaan sairaita ihmisiä. Enää ei kuulostella ulkomaanmatkoja tai koronakontakteja, vaan jokainen oireileva voi olla se tai jopa niin että oireetonkin voi tartuttaa. 

Katsottiin internetistä kuvia Koronaviruksen tavasta toimia. Se näyttää kuvissa niin kauniilta ja melkein syötävältä. Jos ymmärsin oikein, on sillä huima kyky tarrautua kohteeseensa niillä kauniilla lonkeroillaan ja jäädä asumaan siihen on väistämätöntä. Se on melkein kun silloin kun olen ryöstänyt leipäpalan ja hampaani eivät suostu irrottamaan ja tilanne siltä osin varsin hankala.

Silloin kun kaikki tapahtui kaukana Aasianmaalla, oli helppo huokaista ja vähätellä. Ennenvanhaan, kun tauteja kehittyi, ei ne levinneet nopeasti, koska kukaan ei osannut lentää tai laivat oli vaan niin hitaita tai upposi matkalla suuren meren yli. Nyt ihminen ja basenjikin matkustaa ja on silmänräpäyksessä tai ainakin muutaman sellaisen aikana vaikka Kiinassa. Kantaa sinne mukanaan kaiken mitä on ja tuliaisena tuo muutakin kuin kännykkäkoteloita.

Ollaan katseltu kuvia joissa kaikenlaisia ihmisiä on pitkällään letkujen keskellä tai jossakin lattialla kun ei jaksa istua odottamassa tutkimuksia. Meidän maassa ei vielä niin ole mutta minua vähän pelottaa että kohta on. Meidän maan hallituksen ihmiset ja presidentti on antanut ohjeita ja määräyksiä kaikille kansalaisille. Pyritään suojelemaan niitä vanhempia mummeja ja vaareja, jotka voi sairastua pahiten. Awa-siskokin on jo riskiryhmässä. On kuitenkin niitä, jotka ajattelee, että se on rangaistus ja kapinoi. Järjestää kokoontumisia ja sitten sairastuu ja sairastuttaa ja pahimmillaan tulee kuolema. Nuoretkin tekee jossakin niin. Ja lapset kun niille ei ole kerrottu siitä kuinka vaikeassa saumassa kaikki maapallon ihmiset on.  On niin tärkeää että pääsee välillä ulkoilemaan ja ainakin haistelemaan toisten koilien jättämiä pissaposteja ja niin pysyy kärryllä alati muuttuvassa tilanteessa. Me ei siskon kanssa nuuskita toisia koilia ja pidetään aina koronakepin mittainen hajurako. Olisiko mahdollista että ihmisetkin jättäisi viestejä kun se on mahdollista? Ja jos on tilanne päällä että joku lähestyy, pitäisi sen kunnollisen hajuraon.

Tulipa pitkä ajatus pikkukoilan mielestä. Olen kuitenkin ihan sitä mieltä, että kaikkien pitää miettiä mikä on tärkeintä, välttämättömintä ja turvallista. Ja sitä, kuinka helpotan oman elämäni lisäksi läheisteni ja vierelläolevien elämää. Minäkin pikkukoila elän tätä päivää, syöpärihmat masussani. Käperryn lähelle Mamaa kun mennään nokosille ja luovutan suuren määrän rakkautta ja ymmärrystä ja voimaa. Sitku-elämä täytyy tässä vaiheessa unohtaa kokonaan. 

Nytkunelämää

 Kun sinulla ja minulla ei ole antaa lääkettä tai edes sitä hengityskonetta niin voitaisiinko hetkeksi hidastaa, kuunnella ja yhdessä toteuttaa suunnitelma. Jos me ei sitä tehdä, niin ei hoitohenkilökunta kaikkineen selviä urakasta ja ne kaatuu ennen kalkkiviivoja. 

Awasisko huoltaa minua hellästi.

Suurella sydämellä teidän

Jada

Ystävänpäiväterveiset

Elämää ei pysty koskaan itse säätämään,

sydänpohjassa vaan silloin alkaa varmaan jäätämään. 

Olen mennyt läpi rankan ajan verran,

luulin sen jo päättyvän niin monen kerran.

Vakaa leikkauskäsi teki hyvää työtä,

uskon pienen suojeluksen olleen myöskin silloin myötä.

Tiesin monen sydän kanssani mun sykki silloin,

kun vaan ootin loppuani pitkin illoin.

Vatsa paisui, neste kertyi ihan melkein kurkkuun asti,

välillä se ahdisti mua tosi kamalasti. 

Taaskin avun sain kun tarkka käsi teki työtä

toivoin uutta päivää senkin reissun myötä. 

Sitten tuli kerta kun ei enää voitu tehdä tilaa nahan alle.

Ajan loppuminen tuntui ihan kamalalle.

Tunsin saattohoitoon sirrettyvä sydänäänet sykki tosi lujaa,

tiesin matkalla nyt olen sateenkaarisillan kujaa.

Tänään minun vatsassa ei kerry nestelasti,

ymmärrä en ja kiitän siitä kamalasti.

Siellä sama syöpäörkki salamatkaajana kulkee,

mutta oloani pahoittaa se ei nyt taida julkee.

Elän hetken, päivän koko sydämellä vielä

Sisko vierellä ja ihmisrakkaat yhteisellä tiellä.

Leikin, haastan, niinkuin lapsuudessa kuljin.

Sydämeeni kaikki vaiheet tarkkaan suljin.

Lämpimin ajatuksin ystäväsi Jada

Saatettavan sydänääniä

Vielä jaksan, kannan taakkaa sisälläni

Kämmenelle mahtuu pieni elämäni.

Lahjaks saatu aika valmistelee meitä,

kulkemaan niin erisuuntaan teitä.

Tehtäväni tuoda hyvää maailmalle

ripotella rakkautta ihan kaikkialle.

Se on ollut pikkukoilan osa täällä, 

kesän lämmössä ja pakkasilla jäällä.

Syksyn tuuli aikoo kesän meiltä viedä,

omaa lähtöään ei kukaan meistä tiedä.

Kun on aika muuttaa toiseen kotiin 

sateenkaaren tuolle puolen.

Jätän taakse ainoastaan kivun, tuskan sekä huolen.

Jätän sydämiinne paljon hyvää mieltä,
rakkautta hyvyyttä ja 
voimaa olla suistumatta kulkemalta tieltä. 

Tiedän ettei matka ole enää pitkä, tovin verran.
Siksi halata sua ystäväni tahdon vielä kerran.
Siskon viereen, päiväunen aika.
Elämä on kuulkaa rakkaat aikamoinen taika.

Pidä huolta rakkaistasi
Se on sinun pieni suuri maailmasi.

rakkaudella Jada