Olen miettinyt siipiasioita vieläkin, koska mama on miettinyt. Yhdellä siivellä ei voi lentää mutta sillä saa oikein hyvän tasapainon kun osaa laittaa sen oikein pystyasentoon ja hiljaa sillä lepattaa. Paitsi eilen kävi vähän lenkkihommissa huonosti, kun tiessä oli monttu ja siipi vähän heilahti ja mama meni siihen monttuun ja sen jalasta kuulu poks-ääni ja sitten istuttiin hiekkatiellä ja mietittiin mitäs tehtäs. Noustiin ylös ja autettiin sitten mama läheiseen turvapaikkaan josta saatii kyyti ettei tarttenu kävellä.
Täällä meilläpäin on tapahtunut myös surullisia siipiasioita. Ihminenkin osaa rakentaa siipiä, melkein kuin linnuilla. Sitten ihminen istuu sinne siipikoneeseen ja ajattelee melkein että on lintu. Tuulet ja moottori auttaa ajamaan siipikoneen korkealle pilvenreunan lähelle josta näkee melkein koko maailman. En tiedä miltä se tuntuu, mutta uskoisin että aikalailla vapaalta ja melkein linnulta. Sieltä voi nähdä kotitalon ja pihan ja kaikki metsät ja pellot. Ihmiset on ihan pieniä ja ne saattaa vilkuttaa sille siipikoneelle sieltä matalalta.
Kauniina päivänä kaikki näyttää kimaltavalta ja voisi ajaa vaikka kaukaisuuteen saakka. Kun ilmasto on synkkä ja sumuinen ja tuulee niin että korvat menee taakse niin linnuillakin on silloin vaikeata pysyä niitten oman navikaattorin reitillä. Niitä vie kaikkinaiset virtaukset mutta ne osaa heti säätää niitten siipikoneiston myrskytaajuudelle.
Ihmisen tekemä siipikone ei ole niin vain säädettävissä. Vaikka kuinka ajaisit hyvin, voi tulla yllätystuulenpuuska, joka ei kannakaan sinne suuntaan minne haluat tai jotakin muuta ennaltaarvaamatonta ja sitten siipikone menee sinne minne tuuli tai joku muu kuin kuljettaja haluaa. Niin kävi meilläpäin ja sitten tuli suuri suru. Siipikoneen sisällä olleet lentäjät eivät saaneet enää tuulta alle ja yhteinen lento päättyi. Kumpikaan ei jäänyt yksin.
Hyvää matkaa rakkaat lentäjät enkeleitten ja ikiauringon valonmaassa, pilvien yläpuolella.
