Hups, ollaan satu olla siskon kanssa Maman seurassa, koska se hankki jostakin pöpö-merkkisen pieneliön ja on nyt sitten ollut melkein koko viikon kotisiestalla sen asemapaikalta. Yskii ja niistää ja on hajamielinen. Saadaan levätä Maman kainalossa olkkarin sohvapaikalla Nalle Puh-peiton alla ja nauttia elämästä. Minä välillä kurkkaan sitä silmiin, ettei vaan katoaisi minnekkään siitä vierestä. Luulen että työmaa-asemapaikalle ne kaverit ei ole yhtä onnellisia kuin me siskon kanssa ollaan. Ainoo ulkoilu on minimalistinen kakkalenkki naapurista seuraavalla peltomaalla ja pian takaisin. Joskus elämää ilahduttavat asiat on varsin yksinkertaisia.
Nyt me toivotaan, että tuo pöpököhä helpottaa niin paljon että päästään lähtemään reisuasioille. Ja niinhän siinä kävi, että Awan kaikkein paras kaveri Arja tuli meille Huvikumpuun ja me Maman kanssa laitettiin raksut ja paljon lämpimiä vaatteita kassiin ja ajettiin muutama aika ison Päijänne-järven toiselle puolelle lomalle. Mama on aika hyvä eksymään ja niinhän siinä kävin nytkin. Ihan kalkkiviivoilla se kökötti Sininen Salama kakkonen-autossa jonkunlaisen pensa-aseman pihassa ja soitti minun isä-puolelle että tarttettais vähän apua. Päästiin turvallisesti oikeaan osoitteeseen. Minä nuuskin paikat, kävin takapihalla pissillä niinkuin isot tytöt konsanaan ja palasin sisälle nukkumaan tyynypinon päälle.
Taisin myös sillä reissulla ulvoa oikein sydämeni pohjasta ihan ensimmäisen kerran todistetusti. Se oli silloin, kun Mama meni pihamaalle, katosi näköpiiristäni ja luulin että olin jäänyt yksin. Enhän minä kuitenkaan ollut, vaan silmänräpäyksessä sain Maman takaisin ja pääsin sen kanssa sinne takapihalle katokseen sadetta pitämään.
Muistatteko sen tarinan kun minä läähätin ja itkin. Se oli silloin, kun naapurin tädillä oli siivouspäivä ja sen pattopiiskan sivallus kuulosti minun korvissani ihan kamalalta. Kuului ihan iso Läps ja minun pieni ajatteluni meni täysin sekaisin. Itkin ja se oli elämäni kamalimpia hetkiä. Tänään jouduin tilanteeseen, jossa läps-traumani joutui vahvan terapoinnin kohteeksi. Pääsin Maman ja isä-puolen kanssa katsomaan kilpailua, jossa pelaajilla on pehmusteet päässä ja heittäytymisvaatteet sekä Maman muussauskauhan näköinen pulikka kädessä. Ne juoksee ja heittää palloa, mutta ei minulle. Ja niillä on myös kädessä nahkapussi jolla se pallo siepataan. Sillä pulikalle kopsautetaan pallo kauas tai lähelle ja juostaan kielivyönalla kovaa eri pesille. Siinä saadaan haavoja ja voi vaikka palaa ja sitten ne vaihtaa porukan sisäpesästä ulos ja ne on kaikki samannäköisiä. Ei siinä mitään, oli mukava katsella pallon lentoja ja juoksemista, mutta kun ne kaikki 1800 ihmistä alkoi taputella niitten käsiä, niin minun kauhuni muuttui tutinaksi ja katsoin anovilla silmillä ympärilläolevia. Ne ihmiset myöskin huusi ja kiljui ja vihelsi ja jodlasi. Meteli oli aika kamala. Mama kietoi minut sen liinaan ja laittoi turvaan kainaloon lämpimään. Tunsin, että minusta pidetään huolta ja kamalat läps-läps-äänet muuttuivat vähennän pelottaviksi ja oli ihan hyvä olla.
Välitauolla kävin kävelyllä ja ne ihmiset tervehtivät minua ja ymmärsin, ettei vanha pelotus enää palaa takaisin. Olin sen voittanut ja naapurin mummo saa puistella ihan rauhassa mattojaan.
Minun tarinan ajatus oli siinä, että vanhat möröt ja pelotukset on ihan mahdollista saada poistumaan tavalla tai toisella. Aina se ei tarkoita kamalan läps-läps-mörkölauman keskelle astumista, joskus asia hoituu helpommallakin tavalla. Ja voi olla, etten olisi ihan itse sinne pelikentän katsomoon löytänyt tietäni tai edes uskaltanut tepastella, onneksi minun silläkertaa viisaat saattajat uskalsivat ottaa riskin ja olivat valmiin suomaan tilanteen vaatiman ja siihen kuuluvan turvan ja suojan.
 |
| Tässä olen jo korvat pystyssä seuraamassa pelitilannetta |
Nyt olen jo kotona Huvikummussa. Käyn pian yöunille ja näen varmasti unta siitä, miten kävelen kentälle Manse PP:n heittäytymisasua kantaen, päässä pehmustettu kypärä ja kaiken päällä maskottikoilan kunniamaininnan saaneena. Siitä minä uneksin ja olen vapaa möröistäni.
