No niin. Päätin että en enää jaksa kirjoittaa murheasioista., vaikka tiedänkin, että se helpottaa oloa. Minulla oli menetyksen suruja ja pieni koilansydämeni oli ihan pakahtua. Nyt, kun aikaa on vähän kulunut niin en ole enää kaikkein pahimman surun suuressa silmäkkeessä. Alan oppimaan jo elämistä ilman Missis Kalkkarosta vaikka ikävöinkin se rämäpäistä takkupeikkoluonnetta.
Nyt kuitenkin mietin uudenlaista asiaa. Oikeastaan sekin liittyy kissaeläimiin.Tai erilaisuuteen joka on aika mielenkiintoinen juttu. Tiedättehän, että Kissaeläimillä ja nyt yhdellä on ihan oma sviitti jossa on vessa. Ja sen ovella on kompostiverkkotupla-aita. Siitä ei pääse kukaan yli eikä ali paitsi mama tai joku taitava ihminen. Siinä me aina nokitellaan kun ollaan menossa yläkerran puolelle yöunille tai muutenvaan yläkerroksiin. Sisko yleensä ottaa vaaniasennon ja ihan selvästi haluaisi olla vähän HammasYstävällinen Pipsa-pojalle. Minä muistan ne ajat, kun ei ollut siskoa ja me elettiin ihan valtoimenaan alakerrassa ja yläkerroksessa molempien kissaeläinten kanssa ja vaan Kalkkaros sähis. Me oltiin niinsanotusti väleissä niitten kanssa. Sitten tuli sisko ja meidän elämä muuttui vähän enemmän aitapainotteiseksi, koska sillä ei ollut ymmärrystä siitä että kissojen kanssa voi olla väleissä.
 |
| Olen tässä Missis Kalkkaroksen kanssa pienenä ja sovussa. |
Nyt sen jälkeen kun Pipsa-poika on jäänyt ihan yksin sviittiin olen alkanut ajatteleman asioita. Pipsa on aina elänyt Kalkkaros-tyttöystävän kanssa ja oli aika vaikean näköistä kun sillä oli ikävä. Nuuskin sitä usein aidanrakosesta ja sitten yhtenä päivänä katsoin mamaa sillä kaihopyyntösilmällä ja se nosti minut kaikkien esteitten yli kisun omaan sviittiin. Hiivin ihan nätisti lattian poikki. Mama oli nostanut kaikki eväskupit korkealla varulta. Nuuskin huoneen nurkat ja lopulta meidän kuonot kohtasivat ikkunanvieren pöydän nurkalla. Sillä silmäyksellä tai oikeastaa kuonouksella tiesin, että näin tulee aina olemaan.
 |
| Minä ja Pipsa-poika |
Uskotko sinä siihen, että kaksi niin erilaista kuin Kalkkaros ja Minä, voisi olla ystäviä? Tai voiko ollenkaan erilaisten, niin erilaisten vaikka eri rotuistenkin kohdata niin että menee niskakarvat pystyyn. Tai oikeastaan minulla selkäkarvatkin. Pipsa-poika-kissaeläin suukotti minua ja sipaisi hyvin terävillä mutta ihan hellillä kynsillä. Luulen löytäneeni ikiaikaisen ystävän ja hyvin rakkaan kanssaeläjän. En ollenkaan kaltaisteni joukosta vaan lähempää kuin aavistinkaan. Pikkukoila on taas kerran ihmetustä täynnä. Minun pieni elämäni.
 |
| Tässä me katsellaan sviitin ikkunasta Koilamummin suuntaan. |
