Jokasyksy minulle tulee samat ikävät

  

Tässä me istutaan rakosellaan olevan ikkunan lähellä ja nuuskitaan viilentynyttä ilmaa. On ihan pimeetä ja säästelijäisyyssyistä katulamputkaan ei vielä anna valoja. Kesällä nenään tulvi kaikenlaisten kasviksien kuten ruusun tuoksua ja jasmikkeen mutta nyt tuntuu enemmänkin olevan ilmassa niitten jäännösten hajuja. Ei ole enää ruusunkukkia eikä sireeneitä eikä maman unikoita ja kehäkukkia. On vaan pari perunanvartta ja muutamia papukasveja. Ja niistä ei lähde kesän tuoksua. Viimeaikoina vesi on tulvinut taivaasta maanpäälle. Kastellut kaikki paikat kutenesimerkiksi nurmikon joka on liian pitkä kun sitä ei ole leikattu kun on satanut ja leikkuri reistailee. Ja me ollaan yritetty auttaa siskon kanssa syömällä heiniä mutta se ei kuulema oikein sovi kun sitten oksentaa. 

Papunen

Omena

Olen elänyt monenmonta, no ainakin kaksi syksyntuloaikaa ja jokakerta paitsi silloin ensimmäisellä kun en tiennyt mitä on tulossa, se on järkyttänyt minun herkän puoleni ihan totaalismaisesti. Pimeys hyökkää päälle ihan niinkun Muumilaakson kummitus ja vesi kastelee turkin kokaisen sopukan. Siskolla samat mietteet. Viileys ja lopulta kylmä laittaa hennot basukintut tärisemään ja puetaan päälle villapaitaa ja muuta lämmikettä ja toiset koilat hymyilee kun niillä on itsessään turkit. 

Minulla on ikävä kesää. Lämpimiä iltoja ja kävelylenkkejä kukkientuoksujen keskellä. Minulla on kanssa ikävä auringovaloa ja lämpöä, sitä kun se lämmittää turkin oikein kuumaksi ja vaan saa lekotella siinä, ihanniinkuin Kongon serkut tekee. Minulla on ikävä sitä, kun ollaan kotona kaikki eikä kukaan mene aamulla työmaalle vaan saadaan lekotella pitkään ja mennä aamupissille lämpimälle nurmikolle. Ja joskus en oikein tiedä ikävälle edes nimeä kun se tulee. Jokasyksy minulle tulee samat ikävät.

Suuri lämmin ja me siskon kanssa

Taidan kuitenkin jo tietää senkin että kohta laitetaan valoja ulos ja mennään kohti ihanaa tonttujen ja enkeleitten aikaa. Tässä kohdassa minulta pääsi pitkä huokaus, rakastan niin kovasti tuota aikaa jonka nimeä ei voi vielä sanoa. Nyt tuntuu taas paremmalta. En aijo jäädä surkeilemaan tänne pimeään ja märkään vaan aijon ehdottaa mamalle, että laitetaan keittiönuuniin valakeat ja villasukat jalkaan ja kynttilänvaloa. Yleensä kyllä ne ekat tulet on ollu aikamoinen esitys kun savut kiemurtelee hellanlevyjen välistä ja palovarotin kiljuu ja sitten tuuletetaan. Aina sama juttu. Joku ei vissiin koskaan opi lämmityshommia. Kuitenkin jo toisella kerralla tulee lämmintäkin. Ja ehkä saadaan valkoista lunta ja kaivetaan kinokseen polku joka johtaa Koilamummin luokse.

Nyt minun ikävä jo vähän helpotti ja taidan kaivautua siskon ja maman viereen yläkerran vinonkaton alle lämpimän peiton alle. Kiitän hiljaa kesästä ja tästä syksystäkin. kaikista rakkaista. Sinustakin.                 Unisin terveisin Jada

Minä ja Mama ja Awa-sisko ja Pelle-kaveri

Kesäruusu

Punaturkkinen Kettutyttö jolla on mantelisilmät

Täällä Huvikummussa on ollut pitkä kuuma kesä. Niitä alkuvaiheen vesisateita ei enää kukaan muista ja sitä kun meinas palella. Nyt alkaa kuulostaa vähän siltä, että vaikka vieläkin turkkiin paistaa lämmin suuri valo taivaalta, niin ollaan menossa kohti viileämpiä aikoja koska yöllä ulkona on niin sysypimeää että pelottaa. Olen jo oppinut sen, että niin siinä käy. Ollaan eletty vähän niinkuin serkut Kongossa, lämmintä ja lämmintä ja kuumaa. Meille on tarjottu mahdollisuutta vilvottautua vedessä, mutta olen aika epäkohteliaasi kieltäytynyt moisesta tarjouksesta. Kun ollaan menty lenkkiasioille, on kieli usein tullut roikkumaan ulos suusta kun on tullut niin hiki. Kesäkausi on kuitenkin kaikkein paras. Lämpö on Kettutytön paras ystävä. Talviajasta en nyt sano mitään, se tulee sitten joskus ja siitä lisää tuonnempana. 

Minä huilaan pitsipeitolla

Awa-sisko ja sen poikaystävätyyny

Kesäaikaan on kuulunut koko porukan lomailua ja ystäväkoilien tapaamista ja parit missikisat. Kuitenkin se on pääsääntöisesti ollut nukkumista, ruokaa ja kakkaasioita. Ja tietenkin me tykätään siskon kanssa olla häkkieläiminä ja reissata Sitikaniautolla. Kesän jälkeen mama meni uuteen työpaikkaan. Nyt se ei enää mene viikonloppuna töihin paitsi joskus keikalle ja illalla meidän ei ollenkaan tartte olla yksin kun iltavuoroja ei ole. Näyttäis siltä että se mama tykkää olla siinä uudessa työmaassa, senverran ilonen se on ollut työpäivän jälkeen kun ollaan tavattu. 

Tässä on aika kesäisiä kuvia meistä siskon kanssa. Vesi on ihan lähellä mutta me ei menty uimaan kuitenkaan koska se on märkää. Ja toisessa kuvassa me ollaan MatkaKettuja aina valmiita lähtemään reissulle.

No olen minä taas ajatellutkin vaikka on kuuma. Katseltiin juuri videokuvia suuresta maailmankoilakisasta ja siellä oli niin monta kaunista koilaa. Eri merkkisiä ja toisilla ei edes ollut karvaa. Ne juoksi kauniisti ja sulavasti ja totteli kun niitten ihmiskaverilla oli nami toisessa kädessä. Sillon kun on kilpailu, niin aina vaan oikeesti yksi voi sen kisan voittaa. Ja jonkun pitää sanella se järjestys. Minusta olisi aika vaikea sanoa kuka on kaikista kaunein, se pörröturkkinen karhukoila vai shiibakoila vai basenji tai mikävaan. Siinä kisassa valittiin loppumittelöön joku ja lopulta sitten niistä kaikista valitaan koko suuren areenan kaunein. Se saa kunniaa ja mainetta ja ruusukkeen ja pokaalin ja toivottavasti paljon raksuherkkuja. Silläkohtaa olisi oikein hyvä jos kaikki muut osaisivat olla iloisia sen yhden kanssa. 

Kuitenkin on semmonen asia, että kaikki me ollaan kauniita. Vaikka kaikki kulmat ja hännän kippura-aste ei olisikaan säädetyn rajoissa niin meissä jokaisessa asuu kauneus. Joskus se majailee aika rumienkin raamien sisällä. Se pitää vaan alkaa näkemään sieltä. Kun minä katselen peilistä omaa kuvaani näen punaturkkisen Kettutytön jolla on mantelisilmät. Haluan oppia uskomaan myös sen mitä ei peili kerro. Minulle on sanottu, että olen kaunis luonne ja rakastan koko maailmaa. Avoin sydän joka käy innolla kohti uusia haasteita ja niin pian on lohduttamassa murhemielistä. Haluan olla kiitollinen siitä että kauniissa mantelisilmissäni asuu rakkaus ja lempeys. Se on kauneinta minussa. Mikähän sinussa on kaikkein kauneinta? Mietihän sitä ja anna sen asian senkun vaan kauniisti loistaa. Se saa toisetkin ilomieliseksi se voi lohduttaa ja se rakentaa hyvän paikan meille kaikille olla ja elää.

                                                     toivoo Jada

Perheen salaisuus

Tämän kaiken reissaamisen ja häkkieläinajan ja missiseisontojen välituolla olen alkanut miettimään omia juuriani. Niin justiin ihan juuria. Mistä minä olen tullut ja miksi minusta on tullut juuri tämänmuotoinen ja missä minun perhe oikeastaan on? Suuria kysymyksiä ja luulen, että olen ehkä löytänyt vastauksiakin itsenäisen mietinnän avulla. En ole voinut kysyä siskolta kun sillä on eri juuret vaikka se onkin sisko. liian monimutkaista mutta totta.

 

Minä vauvakoilana

Synnyin sinne Nova-äidin lapseksi. Minulla on samanaikais-siskoja ja velipoikia minun lisäks viisi. Kaikkein eniten tunnen Jamil-veikkaa ja se on niin rakas. Ja sekin on niin totta, että omaa isi-Jaroa en ole milloinkaan nähnyt paitsi peilistä, koska näytän kuulemma isiltä. Minun äidillä on mustavalkoinen turkki päällä. Sitten kuitenkin siellä kodissa oli Winnie-täti joka antoi meille maitoa kun Nova-äitiä ei huvittanu. Se oli minun lapsuusajan koti, josta muutin tänne Huvikumpuun otto-perheeseen. Siskokin tuli tänne omia teitään ja nyt me ollaan sitten perhe, minä Jada, Awa-sisko ja mama. Mama kertoi, että ennenkuin Nova-äiti tai jaro-isi oli syntyneetkään, oli mamalla pikkulapsiperhe, minun ihmisvelit ja -sisko. Ne on lentäneet eripuolille ja välillä nähdään ja ne kuuluvat muut ajat etänä meidän perheeseen.

Kyllä se on vaan niin, että tilanteet muuttuu ja perhekkin voi olla monenlaisen muotoinen. Yksilöihminenkin voi olla naimisissa sen työn kanssa esimerkiksi ja siinä on sitten heti perhe. Meidän kaikki herneet syöneet supitkin pitävät tiukasti yhtä ja niillä on aikamoinen perhe. Tien yli aikasemmin mennyt sorsaperhe marssi toistensa jalanjäljissä vaikka vaaraa uhmaten. Toisilla perheillä on pikkulapsia ja murkkulapsia ja teinilapsia tai ei lainkaan lapsia niinkuin Awa-siskolla. Tämä alkaa mennä nyt aikalailla sekavaksi ja yritän pienen koilan kaikella ymmärryksellä saada kaikesta ajattelusta kiinni punaisen langan joka kirkastaisi ajatuksen perheestä.

Tässä me pidetään toisistamme huolta

Luulen ja melkein ymmärrän, että perhekuntalaiset pitävät huolta toisistaan. Mama kertoi että vuosikausia sitten pienempi ihmisveli ja mama oli menossa ulkosaunaan toisessa kodissa ja veli kompastu maahan sen saunatakin nauhoihin. Mama autto sen ylös ja puhalsi haavaan ja matka jatkui. Sitten ne meni lauteille ja ihnisveli joka oli varmaan vasta kolme vuotta, sano mamalle: Minä lakastan sinua. Siinä on varmaan se salaisuus. Sillon kun toinen kaatuu niin toinen auttaa ja puhaltaa ja rakastaa niin että se heikompikin pärjää ja mennään yhtämatkaa. Saunatakin nauhat olis kyllä syytä solmia hyvin. Minusta tuntuu, että meidän perheeseen sopisi oikein hyvänlaisesti pieni baseji-vauva-tyttö. Olen siitä varovasti maininnut yhteisissä keskusteluissa täällä kotona. Sisko on myöntyväinen asialle, mutta mama on sanonut, että tarvittaisiin toinen huoltaja, että selvittäisiin siitä pikkuvauva-ajasta kaikkine pissilammikoineen ja kommelluksineen. Siksi toivonkin, että se huoltaja alkaisi pikkusen nopsasti ilmaantumaan näköpiiriin, että voidaan saada uusi sisko.

Vielä kaikkein lopuksi ajattelin laittaa kaikki minun ihmisystävät haasteen paikalle. Me pikkukoilat kyllä uskalletaan näyttää kaikenlaiset tunteemme hampailla tai lipasulla, mutta ihmiset on niin kummia kun ne ei osaa aina. Ja kuitenkin olis aika onnellisnen asia jos sanottaisiin välillä toisillemme hyviä asioita. Jos sinulla vaikka olisi joku joka on kaikkein tärkein niin sanoisit sille että rakastat ihan niillä sanoilla. Tai jos on niin että et ihan niin paljon tykkää niin voisit käyttää jotakin laimeampaa versiota, vaikkapa olet minulle kovin tärkeä tai olet rakas tai ihan mitä vaan mikä saa toisen ihmisen silmät loistamaan ja suun hymyyn ja onnelliseksi. Näppäile vaikka tekstiviesti tai toimita se perille sättihommilla jos et satu juuri olemaan ihan vieressä. Silloin voi mainiosti kuiskata vaikka korvaan.  Me tehtiin niin tänään kun käytiin ei Koilamummin vaan toisen mummin luona silmätippojen tiputusreissulla ja sen silmät loisti onnellisina senkin jälkeen kun tippakiilto oli poistunut. Ottaisitko haasteen vastaan?