 |
| Ollaan siskon kanssa jouluna kukkatuolilla nätisti |
Olen ollut jo monta kertaa nousemaisillani näppikselle, mutta avustajani on himmaillut tai sen rukan nokka on vuotanut niin runsaasti ettei kirjoittamispuuhista olisi tullut mitään. Nyt ollaan saavutettu se vaihe, kun peittovuoren alta kömpinyt Mama on saanut oikeat vaatteet päälle ja tukan kammattua. Sen silmissä hohtelee vihdoin muukin kuin kuumeen kiilto. Tästä on tainnut tulla ihan tapa ja vakio. Me ollaan siskon kanssa vähän tukkanuottasilla ja Mama alkaa puhua vieraalla ja kähisevällä pelotusäänellä peittojen vielä sitä vaimentaessa. No nyt aletaan nousta. Tänään aamuauringon kanssa. Niin tai ainakin melkein. Nukuttiin siskon kanssa kymmeneen, koska väsytti.
Minulla on turkin alla liikkunut monenlaisia ajatuksia. Olen yrittänyt riimitellä niitä runoksi tai loruksi, mutta ei vaan mene sanat kunnolliseen järjestykseen. Se varmaan johtuu siitä, että asiat on hajallaan keskeneräisinä minun keskikokoisten korvien alla ja ei vaan voi tulostaa vielä. Luulen, että yksi asia saattaisi olla julkaisukelpoinen, koska olen sitä niin paljon ajatellut.
Haluaisitko vähän ajatusleikkiä minun kanssani? Ollaan pakkauduttu takakontin huovilla ja peitoilla varustettuihin ihaniin luksushäkkeihin. Ulkona paukkuu ihan hillitön pakkasilma. Niin kova, että jouduin ihan kiljumaan possuäänellä seistessäni hangella ja pissa tuli liian hitaasti ja melkein jäätyi matkalla. Autossa on ihan lämmintä ja turvallinen Mama pyöräyttää sen pois omasta kotipihasta. Ollaan matkalla hyvään paikkaan, jossa on lämmintä ja takkatuli ja valo. Kuljetaan kaikenlaisten teitten ja liittymien ja valojen halki kohti tuttua tuntematonta. Auto kestää reippaasti, ei yskähtele ja me siskon kanssa vaivutaan turvalliseen uneen. Hidastuksissa kurkkaan välillä ulos ja huomaan että on tullut ihan pimeää.
 |
| Näin kylmää oli silloin kun lähdettiin |
Mama on sanonut että ei me voida eksyä. On sillä kartta mutta ei kompassia eikä navigaattoria. Ja se on hirveän hyvä eksymään. Viimeinen valolamppu jää korvien taakse. Alkaa tietön taival jota meistä kolmesta kukaan ei tunne. Ei sen poikkeamia tai oikopolkuja. Vaan tieto siitä, että sitä tietä on mentävä. Ei saa poiketa minnekkään vaikka tuntuis siltä. Kerran heräsin siihen, kun auto hyristi parkissa tienlaidassa ja Mama oli kaivanut kartan esille ja tutki sitä auton pikkulampun valossa. Pimeässä tuntemattomassa niin pitkään, pakko tarkistaa oliko suunta oikea. Oli se ja jatkettiin. Vieraita kylttejä oikealle ja vasemmalle. Ei niistä ollut apua, oli vaan uskottava, että tie vie sinne kuin kuuluukin. Ja niinhän se veikin. Vaikka loppumetreillä , hyvästä ohjeesta huolimatta, mentiin hankalammalle ja liukkaammalle polulle.
Matka takaisinpäin oli yhtä kylmä. Tie oli sama, viitat yhtä kummallisen kuuloisia. Tiedettiin, että pimeä tulisi ja valoton taival olisi tasan yhtämonta kilometriä kuin tullessakin. Mutta kuule. Se ei ollutkaan yhtä pitkän tuntuinen. Saattoi ihan turvallisesti nukkua häkissä ja nähdä kesäunia. Tie oli jo tuttu ja oltiin menossa kotiinpäin. Ja taisi se olla alamäkeäkin.
 |
| Siskon kanssa uskotaan huomiseen ja katellaan sinnepäin |
Koilan ja ihmisen elämä on vaan joskus semmosta. Mennään vaikka joskus huippupitkälle lenkille joen vartta pitkin. Kun se on uusi polku ei ole vielä tassunjälkihajuja ja pissimerkkejä joita voi seurata ja päätyä takaisin kotiin. Elämäkin on vähänniinkuin se tieasia. Joskus on vaan uskottava kylmästä ja pakkasesta ja hiljaisuudesta huolimatta ja ilman tähtitaivasta, että suunta on oikea ja siellä on vastassa lämmin takkatuli. Ja paluumatkalla saa sitten huomata, kuinka kotiin on niin lyhyt matka.
