Kenenkään sydäntä ei saa särkeä

Vaikka edellisestä ajattelusta onkin vain niin vähän aikaa, on minun pakko nyt juuri avautua. Tänä tuulisena myrskypäivänä kun pihavaahterastakin tippui oksa keskelle kotipolkua. Ei onneks auton katolle. Niitä oksia on kyllä vielä paljon jäljellä ja voivat saada kaikenmaailman tuhoja aikaiseksi. Ja oikeastaan minun ajatukset ja myrskytuuli liittyy oikein hyvin yhteen.

Aika usein kun haluan tuottaa ajatuksia, on aihe ihan tästä Huvikummun sisältä lähtöisin, ainakin melkein aina. Nyt katselen täältä turvapaikasta ja kirjoitan siitä mitä näen myrskyn lisäksi ulkopuolella oman kodin. Tunnelmat ovat kyllä tuttuja, vuosia sitten niitä tutkittiin vahvasti ja itkettiin ja muristiin ja tehtiin kaikkea mitä silloin tekee kun sattuu. Ja nyt on semmonen juttu, että me koilat ei toimita niin kuin kohta kuulet.

Siispä, ollaan jouduttu seuraamaan ihan lähituntumastakin sitä kuinka joskus kovin rakkaat toisilleen päättävät sanoa sopimuksen irti ja satuttaa toista. Me koilatkin kyllä lakastetaan esimerkiksi minä lakastan Jorgepappaa vaikken ole aikakausiinkaan sitä nähnyt. Minun silmät säihkyy kun ajattelen sen nimeä. Ihmisillekkin käy niin ajoittain ja ne säihkyy ja rakentaa pesän niinkuin vaikka naakat tai varikset tai supikoilat. Siellä ne elää sovussa ja tykkää toisesta hellästi. Voi olla että jostakin sinne kotipaikkaan eksyy joku väärinymmärryksen tai kiukun lähettämä mörköpeikko joka toimittaa sumua ja hämärää muuten kirkkaaseen kotielämään. Niistä ei puhuta ja arjen väsytykset ja juoksut saa kyllästymään ja olemaan enemmän vaiti. Sillon me koilatkin voidaan huomata että jotakin on tekeillä. Siihen saumaan sitten iskee salama ja alkaa salaisuuksien verkon kutominen. Se salama lennättää siihen paikkaan kaikkein parhaimman ihmisen joka ymmärtää ja kuuntelee ja alkaa lakastamaan. Se oma onkin ihan tyhmä ja mitätön ja rakennettu kotipesä alkaa tuntumaan ahdistuksen paikalta. Molempien sydäntä raastaa ja kaivertaa paitsi toisella on se ymmärrys siinä lähimaastossa ja sen aika menee lopulta siihen, että kukaan ei saisikaan tietää siitä kolmannesta ihmisestä, koska sitten syntyisi täysi sota. Ja niinhän se vaan menee, että loputtomiin ei kukaan jaksa salaisuutta kantaa. Ja loputtomiin ei kukaan jaksa olla pelkkä apujoukko. 

Kaikki me valitaan polkumme ja tiemme ja vaikka moottoritiemme. Ja joskus se kinttupolku on mahdottoman kapea. Mekin siskon kanssa pyritään menemään mahdollisimman keskellä ettei punkit ja märkä heinä pääse kiusaamaan. Siinä kulkuväylällä kun mennään niin minusta olisi vaan tärkeää olla niin rehellinen kuin vain koila voi olla. Ei mitään muttia eikä jossitteluja. Kun tulee asioita joita pitäisi perhekunnassa ja varsinkin kahden aikuisihmisen välillä selvittää, niin se vaan pitäisi aloittaa heti eikä jäädä muhituttamaan niinkuin Maman paholaisenhillolle tehtiin. Sillon ne asiat vaan mutkistuu ja sekottuu ihan hillomössöksi josta ei enää erota tomaattia paprikasta. 

Ja oikeastaan se tämän minun vuodatuksen yksi tärkeistä asioista on se, että kun joskus joutuu tekemisiin mössövaiheen ihmisen kanssa, on kaikista viisainta antaa niitten ihan yhdessä sopia asiat ja jatkaa porukalla tai sanoa sopimus irti kokonaan. Sen jälkeen vasta kannattaa miettiä että ottaisko kädestä kiinni ja tykkäis tai kuuntelis. Sillon kun ihminen on niin tunteellinen voi kaikki pahat asiat tulla ilmoille vaikkei tarkoittaisikaan. Ja sinä kolmas rukka sen sitten uskot ja sotket itsesi isoon hämähäkinverkkoon jossa lopulta kaikki voivat huonosti. Salaisuudet tulevat ennenmmin tai myöhemmin julki. Kenenkään sydäntä ei saa särkeä olemalla itsekäs. Siinä sattuu lopulta omaankin sydämeen.

Jään kuuntelemaan myrskyä. Toivon kaikille paljon hyvää elämää, vähänniinkuin koilanelämää. Arjenharmaaseenkin suukkoja ja paljon ymmärrystä.

Nyt olen puhunut. Ja lähden myrskylenkille turvallisella mielellä t. Jada

Anteeksi annan mutta en unohda

Nyt näyttäisi silta, että kesäaika on tullut takaisin tänne meille sadeilmojen keskelle. Tai ainakin luulen niin koska eilen ja tänään jouduttiin pitkillä lenkillä laittamaan kielet läähätysasentoon ja juomaan vesikupista kotiutumisen yhteydessä. Ei ollenkaan haittaa. Vaikka oikeastaan ei tarttisi inistä pienistä sateista ja lammikoista koska toisissa maissa menee vedetkin taloihin sisälle kun tulee enemmän vesipisaroita kuin täällä. Ja hellerajakin on kuulema mennyt rikki. Niin, en kyllä tiedä mitä sekin taas tarkottaa, mutta kai se taas ehjääntyy kun pakkanen tulee. 

Jouduttiin me olemaan hetkinen kahdestaan siskon kanssa kun Mama meni polkupyörällä ruokailemaan Vanhan myllyn luo joen rannalle. Kun se tuli kotiin niin sen vaatteissa oli aika hyvä herkkuruuan haju ja meille ei ollut tuliaisia ollenkaan. Se ei ollut ollenkaan reilua. Raksut saatiin ja vettä. Se siitä.

Yhteinen intressi

Meillä täällä Huvikummussa elämä kulkee tasaisen turvallista rataa. Ollaan siskon kanssa pysytty terveinä eikä ole suunniteltu mitään erikoisjuttuja tai yllätyksiä. Nytkin vetelehditään olkkarin soffilla. Sisko veti viltin päälleen ja nukahti. Minä istun Maman sylissä ja sanelen ja se kirjottaa. Samalla minä ajattelen pikkukoilan aivoilla suuria asioita.

On taas ollut yksi juttu, mitä olen miettinyt aika paljon siinä samalla kun lepään. Luulen, että se asia saattaa koskea myös ihmisiäkin. On nimittäin niin että joskus tapahtuu asioita joita sitten joutuu harmittelemaan ja katumaan ja murehtimaan. Mieti vaan, enkö olekin oikeassa? On sanottu tai tehty jotakin semmosta, että on loukattu toista tai joku toinen on tehnyt niin minulle. Minulla ja Awa-siskolla on ollut välillä sovinnonköyhyyttä ja ollaan keskusteltu asioista vähän liiankin rumilla sanoilla ja terävillä hampailla. Niistä olet lukenutkin, en niihin enää tarkkasanaisesti palaa, mutta välillä sattui niin nahkaan kuin sydämeenkin. Kun haavat parantu arveksi ja vähitellen hävis oli pikkusydämessä mörkö joka muisti ilkeydet. 

Awa-rakas

Koska sisko on rakas ja tärkeä ja ikiystävä kuiskasin sille silloin että saat anteeksi. Ja sisko anto minulle anteeksi kun minä tein reijän minun nyrsyhampailla sen peppuun. Ei siinä kaikki. Se anteeksihan on vaan sana. Kerran sitten kysyin minun Awa-siskolta joka on maailman viisain ja suurihampaisin basenjikoilasisko, että mitä se nyt sitten tarkoittaa kun antaa anteeksi. Se varmaan alkoi heti ajattelemaan jotakin meidän elämän draamakohtausta ja katsoi minua lempeästi ja ja laittoi tassut päällekkäin niinkuin sillä on tapana kun ajatuksia alkaa syntyä. "Anteeksiasia on jotenkin vaan aika suuri asia. Ensin joku pyytää sinulta anteeksi ja joskus on vaan niin ettei edes pyydetä. Joudut miettimään tapahtumien kulun ja sen miten se ikävä asia on satuttanut. Joskus voi olla että haava on ihan oikea hampailla tehty. Joskus se on semmonen sielunhaava tai mustelma, jonka voit vaan tuntea siellä nahan sisällä. Siellä se kiehuu ja laitat hampaat irveen ja tunnet suurta loukatuksi tulemista, sielunnahkaan sattuu. Fiksun koilan kuitenkin kuuluu antaa anteeksi tai ainakin lausua se taikasana. Ja sitten kuitenkin murahdat, että en kuitenkaan koskaan unohda. Voiko silloin elää onnellisesti siskon tai jonkun muun kanssa kun sydämessä asustaa en milloinkaan unohda kiukkumörkö? Sisko-pieni, suurinta rakkautta on, kun tulee se kohta elämässä, jolloin sinua on jollakin tavalla satutettu tai loukattu ja saat antaa anteeksi. Todelliseen anteeksiantoon kuuluu koko mörön unohtaminen. Ja hyvä elämä yhdessä voi jatkua niinkuin meillekkin on käynyt."

Voi ihana Awa-sisko. Rakastan sinua enemmän kuin milloinkaan. Anteeksiantaneena ja saaneena ja unohtaneena. Kiitos Jada

Tunteita ja tuoksuja - keskellä Mannerheimintietä

Olen tässä ihmissiskon rinsessatuolissa

Ette arvaa kun minulla oli vähänpaljon hauska päivä tänään. Vaikka aamulla haiskahti sylttytehtaalle, kun Mama pakkasi vain yhden ruokakupin ja raksut ja luut päydänkulmalle. Ajattelin, että nyt jää toinen pikkukoila ilman ravintoa ja sehän ei olisi mitenkään käynyt päinsä. Ainakaan se en olisi minä. En nähnyt, että Maman kettukassiin oli sujahtanut luu minullekkin. En vielä silloin tiennyt, että Awa-sisko pääsee Koilamummin kanssa viettämään laatuaikaa koko päiväksi ja minä lähden katselemaan suurta maailmaa, ihan sinne meren laidalle asti. 

Siinä sitten nökötin auton takapenkin häkkiputkassa matkalla sinne jonnekkin. Parin uikutuksen jälkeen hyydyin ja päätin panna maate. Ei jaksa vinkua kun siitä ei ole hyötyä. Ajettiin tuttujen paikkojen ohi. Nukuin silloin, vaikka Mama huudatti radiota kamalan kovallaan ja veisasi mukana jotakin aikuista naista. Loppumatkasta jo heräilin ja tiirailin ikkunasta suuria taloja, paljon isompia kuin meidän Huvikumpu. Ja nostureita ja sitten tuli jo vettäkin. Kuulin, kun Mama tuhahti navikointilaitteen sisällä olevalle tätille, että tuli sakkokierros kun ei kertonut täsmällisesti milloin pitää kääntyä.

Matkailuhäkissä

Sinne me sitten tultiin Runikkaan, niin se Mama sanoi ja ihmisveli oli vastassa. Mentiin sen kotiin ja juoksin kaikki huoneet ja nurkat läpi kun tarkistin.

Minä ja ihmisveli

 Sieltä sitten taas häkkiin ja ajettiin ihmissiskon luo Ruuneperinkadulle.

Ihmissisko

Ja sitten tulikin jo kamala nälkä. Porukalla ensin kipiteltiin Töölöön rannalla ja siellä oli poskihanhia ja paljon ihmisiä ja vähän koilia. Ei yhtään basenjiita nähty. Ne linnut oli aika suttasia kun oli kakannu koko nurmikon. Ja sitten oli jo niin nälkä että mentiin pitsapaikan ovesta sisään ja oltais otettu eväät mukaan mutta ei ne antanu. Se kiltti tarjoilijatäti sanoi että koilatkin on tervetulleita ja kaikki murut oli just lakastu pois. Mama ei kuitenkaan innostunut ajatuksesta koska olen niin nopea nappaamaan esimerkiksi pitsanpaloja ja vaikka naapurinpöydästäkin. Kiitettiin kauniisti ja luvattiin tulla toisten ilman minua. Se oli aika paha. Sitten oli jo ihmisillä niin nälkä että ne käveli nepalinkieliseen ruokapaikkaan ja sieltä sai tilata herkkuruokia mukaan. Iso kassillinen niitä olikin. Kaikenlisäksi siellä tarjottiin teetä paitsi minulle. Sitten mentiin ihmisvelin luo ja minä sain luun kun muut söi kanaherkkuja riisipedissä. 

Sitten levättiin ja huilattiin. Siellä ulkona oli muuten niin kamalasti kaikenlaisia viestejä ja instakrameja ja sähköposteja ja messengerejä että millään ehtinyt niitä kaikkia lukea. Ja kun olen tottunut kulkemaan Hartola raitilla ja pysähtymään kun tulee valkoisia viivoja katuun, niin sillätavalla tein nytkin. Ja vähän pelotti ne junat kun meni keskellä tietä ja oli vihreitä. Pääsin onneksi välillä syliin turvaan.

Maman syliturvapaikassa

Silti oli aika jännittävää ja ihmeellistä mennä muualle kuin Keskustielle tai Laaksotielle. Ymmärsin että maailma ei lopu nelostien kohdalla tai Tainiovirralla. Ja elämä ei kaadu siihen, että karviaiset loppuu puskan alaoksilta. 

Kuulkaapas ihmiset. On niin tärkeää muistaa, että meidän ympärillä kasvaa paljon hyviä asioita ja iloa. Joskus kun murehuttaa niin meinaa unehtua ihan vaan kyyhöttämään niitten omien kapeitten aitojen sisäpuolelle. Enkä ollenkaan tarkoita että heinät olisi jotenkin parempia siellä suuressa kaupungissa. Ei siellä edes näkynyt heiniä paitsi joitakin kuivia johon joku oli jo pissannut. Oman pihan heinät on parhaita tuoreena tai vähän kuivaneena. Tarkoitan, että kurkistellaan vaan rohkeesti aidan yli ja kiivetään. 

Onneksi kotiin on kuitenkin lyhyt matka ja Mama ei ottanut kuin yhden sakkokierroksen kun ei taas kuunnellut sitä navikaattoritätiä. Mutta nähtiin ainakin yksi ylimääräinen Prisma sillä lenkillä.

Nyt otan iltaviilin ja menen siskon kanssa unille. Huomenna kun ollaan kotona niin kerron sille koko tarinan.

                                                                     väsynyt ja onnellinen Jada