Kenenkään sydäntä ei saa särkeä

Vaikka edellisestä ajattelusta onkin vain niin vähän aikaa, on minun pakko nyt juuri avautua. Tänä tuulisena myrskypäivänä kun pihavaahterastakin tippui oksa keskelle kotipolkua. Ei onneks auton katolle. Niitä oksia on kyllä vielä paljon jäljellä ja voivat saada kaikenmaailman tuhoja aikaiseksi. Ja oikeastaan minun ajatukset ja myrskytuuli liittyy oikein hyvin yhteen.

Aika usein kun haluan tuottaa ajatuksia, on aihe ihan tästä Huvikummun sisältä lähtöisin, ainakin melkein aina. Nyt katselen täältä turvapaikasta ja kirjoitan siitä mitä näen myrskyn lisäksi ulkopuolella oman kodin. Tunnelmat ovat kyllä tuttuja, vuosia sitten niitä tutkittiin vahvasti ja itkettiin ja muristiin ja tehtiin kaikkea mitä silloin tekee kun sattuu. Ja nyt on semmonen juttu, että me koilat ei toimita niin kuin kohta kuulet.

Siispä, ollaan jouduttu seuraamaan ihan lähituntumastakin sitä kuinka joskus kovin rakkaat toisilleen päättävät sanoa sopimuksen irti ja satuttaa toista. Me koilatkin kyllä lakastetaan esimerkiksi minä lakastan Jorgepappaa vaikken ole aikakausiinkaan sitä nähnyt. Minun silmät säihkyy kun ajattelen sen nimeä. Ihmisillekkin käy niin ajoittain ja ne säihkyy ja rakentaa pesän niinkuin vaikka naakat tai varikset tai supikoilat. Siellä ne elää sovussa ja tykkää toisesta hellästi. Voi olla että jostakin sinne kotipaikkaan eksyy joku väärinymmärryksen tai kiukun lähettämä mörköpeikko joka toimittaa sumua ja hämärää muuten kirkkaaseen kotielämään. Niistä ei puhuta ja arjen väsytykset ja juoksut saa kyllästymään ja olemaan enemmän vaiti. Sillon me koilatkin voidaan huomata että jotakin on tekeillä. Siihen saumaan sitten iskee salama ja alkaa salaisuuksien verkon kutominen. Se salama lennättää siihen paikkaan kaikkein parhaimman ihmisen joka ymmärtää ja kuuntelee ja alkaa lakastamaan. Se oma onkin ihan tyhmä ja mitätön ja rakennettu kotipesä alkaa tuntumaan ahdistuksen paikalta. Molempien sydäntä raastaa ja kaivertaa paitsi toisella on se ymmärrys siinä lähimaastossa ja sen aika menee lopulta siihen, että kukaan ei saisikaan tietää siitä kolmannesta ihmisestä, koska sitten syntyisi täysi sota. Ja niinhän se vaan menee, että loputtomiin ei kukaan jaksa salaisuutta kantaa. Ja loputtomiin ei kukaan jaksa olla pelkkä apujoukko. 

Kaikki me valitaan polkumme ja tiemme ja vaikka moottoritiemme. Ja joskus se kinttupolku on mahdottoman kapea. Mekin siskon kanssa pyritään menemään mahdollisimman keskellä ettei punkit ja märkä heinä pääse kiusaamaan. Siinä kulkuväylällä kun mennään niin minusta olisi vaan tärkeää olla niin rehellinen kuin vain koila voi olla. Ei mitään muttia eikä jossitteluja. Kun tulee asioita joita pitäisi perhekunnassa ja varsinkin kahden aikuisihmisen välillä selvittää, niin se vaan pitäisi aloittaa heti eikä jäädä muhituttamaan niinkuin Maman paholaisenhillolle tehtiin. Sillon ne asiat vaan mutkistuu ja sekottuu ihan hillomössöksi josta ei enää erota tomaattia paprikasta. 

Ja oikeastaan se tämän minun vuodatuksen yksi tärkeistä asioista on se, että kun joskus joutuu tekemisiin mössövaiheen ihmisen kanssa, on kaikista viisainta antaa niitten ihan yhdessä sopia asiat ja jatkaa porukalla tai sanoa sopimus irti kokonaan. Sen jälkeen vasta kannattaa miettiä että ottaisko kädestä kiinni ja tykkäis tai kuuntelis. Sillon kun ihminen on niin tunteellinen voi kaikki pahat asiat tulla ilmoille vaikkei tarkoittaisikaan. Ja sinä kolmas rukka sen sitten uskot ja sotket itsesi isoon hämähäkinverkkoon jossa lopulta kaikki voivat huonosti. Salaisuudet tulevat ennenmmin tai myöhemmin julki. Kenenkään sydäntä ei saa särkeä olemalla itsekäs. Siinä sattuu lopulta omaankin sydämeen.

Jään kuuntelemaan myrskyä. Toivon kaikille paljon hyvää elämää, vähänniinkuin koilanelämää. Arjenharmaaseenkin suukkoja ja paljon ymmärrystä.

Nyt olen puhunut. Ja lähden myrskylenkille turvallisella mielellä t. Jada