Luulin että runon aika olis ihan loppu,
mutta nyt vaan tuli ihan hoppu.
Ajatuksista niin tehdä runojuttu
monille sen vissiin on niin kovin tuttu.
Viimeajan uutisissa Pokemonit tuli esiin.
Luulen niiden vallan jääneen entisaikain kesiin.
Toiset löytää Pikatsuita jalankulkutieltä,
minä taas en edes yrittänyt sieltä.
Vaatekaapin kätköstä se yllättäen eteen pomppas
Awa-sisko sitä sitten tassunkääntein komppas.
Aarrekätköstä se niin vain eteen astui,
joskin eteislattialla märkiin tassuvesiin kastui.
Sillan myötä päästään jutun juoneen asti kiinni,
vaikka Pokemonkin on se aika fiini.
Joskus sieltä monen vuoden matkan takaa
asioita joil on vielä mistä jakaa.
Se voi olla vanha Pokemonipyyhe taikka Karviskissapeitto
taikka unohdetun namipussin nenäneteen heitto.
Se voi olla vielä kauan sitten unohdette hyvä sana.
Katse, kosketus ja suuri rakkausvana.
Joskus pienen elämäni aarrearkkuun kurkkaan
se on sijoitettu elämänihuoneen yhteen nurkkaan.
Hän kun eväät mulle matkan aluks antoi
vaikeet matkat sylissänsä kantoi.
Siksi olen sekun juuri olen tässä
näissä tassuissa ja koko elämässä.
Nyt voi päiväuni tulla.
Tämä sanottava oli mulla.
Jada
