Siitä on jo vuosi aikaa kun edellisen kerran avasin blogitekstit. Vieläkin on sydän karrellaan ja koskaan ei ikävä varmaan katoakkaan. Elämä on jatkunut, Awa on kulkenut omaa polkuaan ja ollut mieluummin sylissä kuin sylin vieressä. Bloggaajaksi ei kuitenkaan monista pyynnöistä huolimatta ole halunnut. Se oli siskon homma.
Ehkäpä nyt jatkan Jadan jalanjäljissä. Yritän löytää saman viisauden, mitä pienen tähtisilmän maailma oli pullollaan. Tosin siellä oli myös kaikenlaista muutakin, mutta hyvällä tavalla. Jos minulla olisi tekstien korvaankuiskaaja edelleen sylissäni, tietäisin mistä aloittaa ja aloittaako?
Aloitan kuitenkin. Palaan sinne omaan lapsuuteeni, reippaan esikoisen elämään, jota kuitenkin omalla tavallaan varjosti asia, jota en vielä oikein ymmärtänyt. Ihmettelin eppuluokalla sitä, miksi taululle kirjoitettu tai piirretty ei piirtynytkään omiin silmiini kuin vain vähän. Jatkossa olin se silmälasityttö, jonka elämä kummasti kirkastui. Toinen silmä vaan ei totellut.
Oli se aika, kun halusi näyttää joltakin muulta kuin paksulinssinen, joka ei senikäisten markkinoilla ollut ollenkaan suosiossa. Olin vuosia piilolinssityttö. Peittelin sillä taas omaa vammaani onnistuneesti.
Kun aika kului, palasin taas rillipääksi. Ja kannoin edelleen mukanani vammaani. Leikkauksiakin jo tehtiin, mutta minulle se olisi ollut iso riski. Jos se parempi silmä joka ei ilman laseja nähnyt kättä pidemmälle, leikattaisiin ja operaatio ei tuottaisikaan tulosta, jäisi minulle se toinen perässäkulkija, jolla näin vain valon ja hahmot. Jonka kanssa ehkä selviäisin kotioloissa yöllä vessaa, mutta en yhtään muuta. Silmää ei leikata, sanoi silmälääkäri ja ymmärsin riskit.
Kului taas vuosia. Nyt kun olen mummi, teen työtä omalla tontillani ja nautin kaikesta kauniista, mitä vammastani huolimatta voin nähdä, sain edellispäivänä vakaasti silmiin katsoneelta silmälääkäriltä kuulla ihan viileän totuuden. Siellä on kaihi, molemmissa silmissä. Se oli aika musertavaa. Kyyneleitä tuli ja silmään tiputellut puudutus ja laajennustipat valuivat pitkin poskia. Kun näkö vielä huononee operaatio on väistämätön ja edessä. Riskistä huolimatta on se aika, kun leikataan.
Kun vielä kuitenkin lasien avustuksella näen, antoi lääkäri luvan ajaa kotiin, Vaikka silmänmustuaiset laajentuneena olin aika epäilyttävä näky ja laajennustippojen ansiosta kaikki kotimatkaliikenteen autojen valot, liikennevalot, ja kaikki valot porautuivat jonnekin pään sisälle, Toivoin vaan että pääsen kotiin saakka. Pimeässä kaikki näytti eilen tavallista kirkkaammalta. Kotiin asti pääsin.
Nyt on se kohta, kun toivoisin viisaan Jadan lämpimän tassun olalleni ja hyvän kuiskauksen korvaani, mitäs nyt sitten? Hieman odotellaan ja ne oudot valoon liittyvät tuntemukset lisääntyvät, näkö ei kohennu räpyttelemällä ja ompelukoneen langan pujottelu ei enää onnistu. Silloin on se kohta kun on vaan mentävä.
Koko elämä tipahti kerralla syliin. Itsestään selvyys, näkemisen onni nousi voimakkaasti ajatuksiin. Ehkä suurena kaaoksena, kaikesta siitä mitä pahimmassa tapauksessa joudun ojentamaan pois. Ja toisaalta mitä jää jäljelle. Siksi blogi. Ei vaan omien asioitten pohtimisen areena vaan myös paikka, jossa voidaan kohdata vammojemme kanssa. Ja onhan niin, että vaikken koskaan voisi eroittaa kuin ääriviivasi, kuulen äänesi ja tunnen tuoksusi.
