Menneen talven lumia, putkajoulumuistoja ja miten siitä kasvettiin tähän jouluun

Voisipa luulla, että on ollut kovinkin kiireinen syyskausi meillä Huvikummun väellä kun tekstien tuottaminen on jäänyt syksyyn ja pesäpallokentälle. Täällä ollaan ja hyvinkin vahvasti kaikilla neljällä tassulla.Ehkä elämä on ollut ihan sitä tavallista tai sitten ei sinnepäinkään. Sitä tavallista on ollut joka-aamuinen ruoka-pissi-hammaspeikonluu-rutiini ja se kun Mama sanoo, että se menee työmaalle ja tulee ihan pian kotiin vaikka tuntuu viihtyvän siellä pimeän ajasta toiseen pimeän aikaan. Ja epätavallista on se kun ollaan saatu taas pitkästä aikaa olla oikein kunnolla reissukettuina. Awa-sisko on saanut nauttia Arja-kummin leppoisasta seurasta ja minä olen saanut tutustua ihan uusiin ihmisiin niinkuin Maija-täti ja Jussi-setä ja minun aika uudet rakkaat ihmiset Kati ja Jami. Olen kyllä niin onnekas pikkukoila ettei voi lainkaan ymmärtää. Ja sen lisäksi minun maailmaani on ilmestynyt suurta turvallisuutta ja lempeyttä jakavat hyvät kädet ja suuri hyvä sydän.

Nyt on pian saapumassa se joulun aika jolloin tulee herkkuhajuja ja ihan niitä oikeita herkkujakin jokaisen pöydänkulmalle minun nenääni kiusaamaan. Olen kertonut siitä joulusta kaksi vuotta sitten kun meillä vähän repes. Awa-sisko vietti joulun putkassa ja minä nuoleskelin haavojani. Oltiin nokkapokkaa ja siitä kiukusta tuli aika pitkä ja kuluttava aika kaikkien elämänmenoon. Kuljettiin eripuolilla polkua ja olin niin tottunut siihen että sisko putsaa korvat joka ilta, siitäkin piti luopua, koska olis voinut saada lävistyksi. Ja eihän se ollut meistä kummankaan syytä vaan molempien jääräpäistä simputtelua. Ei annettu periksi vaikka niin rakastettiin toisiamme. 

Kului aikaa ja opeteltiin elämään ja tasapainottelemaan eripuran kanssa. Aita oli välissä, rautainen ja henkinenkin. Kun sen yli nuuskittiin niin välillä tuoksahti koilanruoka ja välillä ne kähvelletyt eväät. Molemmat katsottiin sieltä omasta känkkäränkkäpesästämme toista ja toivottiin että voitaisiin olla taas niinkuin siskot on. Vierekkäin ja rakkaasti.

Vähitellen, pikkuhiljaa alkoi jotakin tapahtua. Koilamummin luona me välillä juostiin namiaskille ihan vierekkäin ja siellä me myös kähvellettiin pari lautasliinaa iltapalaksi yhdessä. Toisena päivänä me kohdattiin sitten meidän elämän koilakuiskaaja, joka uskoi minun ja siskon yritykseen löytää yhteys. Siellä Koilakuiskaajan kotona me juostiin onnellisina ilman kiukkumörköjä. Siellä me saatiin mennä takapihalle pissille ilman minkäänlaisia hihnoja ja vähän seikkaillakin yhdessä. Ja niin me saadaan tehdä vieläkin. Me löydettiin takaisin sen hyvä onnellisuus ja lempeys, mikä meillä aikojen alkupuolellakin oli. Siihen tarvittiin oikea aika, riittävästi uskallusta, paljon luottamusta ja syvä rakkaus sinne kaiken pohjaksi. Nyt sisko taas pesee minun korvat ja änkee viereen vaikka olen jo tottunut nukkumaan ihan itsekseni. 

Tässä me ollaan siskon kanssa meidän eteistilassa kuusipuun vieressä. Siinä tuolilla me aina nukutaan.

Elämä on täynnä yllätyksiä, usko vaan minun ystäväni siellä. Joskus se pompottaa ilmapallolla päähän ja joskus se on niinkuin kelluisi pallomeressä. Elämä opettaa ja se neuvoo, joskus sen on pakko tehdä sisäisiä siirtoja kun pienemmät vihjeet tai jopa komennot ei mene ymmärrykseen.

Kuitenkin olen niin vakuuttunut siitä, että hyvyys ja lempeän käden hellä kosketus ja aika saavat isot haavat paranemaan ja koetut kipeät kolhut jäämään muistojen takimmaiseen kulmaan ja pikkuhiljaa sieltä haihtumaan.

Koko Huvikummun väki toivottaa sinulle meidän ystävä kaikkein parhainta ja lempeintä joulunaikaa. Me myös ollaan kiitollisia ja onnellisia siitä, että voidaan aina välillä tulla linjoja pitkin sinne sinun kotiisi tuomaan tassukaupalla onnenpalasia, siitä kaikesta mitä meidän pikkusydämiin on matkanvarrella päässyt pujahtamaan. 

Nukahdan syliin suukkosten saattelemana.    rakkain terveisin Jada

 

Läps-traumat vahvan terapoinnin kohteena

Hups, ollaan satu olla siskon kanssa Maman seurassa, koska se hankki jostakin pöpö-merkkisen pieneliön ja on nyt sitten ollut melkein koko viikon kotisiestalla sen asemapaikalta. Yskii ja niistää ja on hajamielinen. Saadaan levätä Maman kainalossa olkkarin sohvapaikalla Nalle Puh-peiton alla ja nauttia elämästä. Minä välillä kurkkaan sitä silmiin, ettei vaan katoaisi minnekkään siitä vierestä. Luulen että työmaa-asemapaikalle ne kaverit ei ole yhtä onnellisia kuin me siskon kanssa ollaan. Ainoo ulkoilu on minimalistinen kakkalenkki naapurista seuraavalla peltomaalla ja pian takaisin. Joskus elämää ilahduttavat asiat on varsin yksinkertaisia.

Nyt me toivotaan, että tuo pöpököhä helpottaa niin paljon että päästään lähtemään reisuasioille. Ja niinhän siinä kävi, että Awan kaikkein paras kaveri Arja tuli meille Huvikumpuun ja me Maman kanssa laitettiin raksut ja paljon lämpimiä vaatteita kassiin ja ajettiin muutama aika ison Päijänne-järven toiselle puolelle lomalle. Mama on aika hyvä eksymään ja niinhän siinä kävin nytkin. Ihan kalkkiviivoilla se kökötti Sininen Salama kakkonen-autossa jonkunlaisen pensa-aseman pihassa ja soitti minun isä-puolelle että tarttettais vähän apua. Päästiin turvallisesti oikeaan osoitteeseen. Minä nuuskin paikat, kävin takapihalla pissillä niinkuin isot tytöt konsanaan ja palasin sisälle nukkumaan tyynypinon päälle. 

Taisin myös sillä reissulla ulvoa oikein sydämeni pohjasta ihan ensimmäisen kerran todistetusti. Se oli silloin, kun Mama meni pihamaalle, katosi näköpiiristäni ja luulin että olin jäänyt yksin. Enhän minä kuitenkaan ollut, vaan silmänräpäyksessä sain Maman takaisin ja pääsin sen kanssa sinne takapihalle katokseen sadetta pitämään. 

Muistatteko sen tarinan kun minä läähätin ja itkin. Se oli silloin, kun naapurin tädillä oli siivouspäivä ja sen pattopiiskan sivallus kuulosti minun korvissani ihan kamalalta. Kuului ihan iso Läps ja minun pieni ajatteluni meni täysin sekaisin. Itkin ja se oli elämäni kamalimpia hetkiä. Tänään jouduin tilanteeseen, jossa läps-traumani joutui vahvan terapoinnin kohteeksi. Pääsin Maman ja isä-puolen kanssa katsomaan kilpailua, jossa pelaajilla on pehmusteet päässä ja heittäytymisvaatteet sekä Maman muussauskauhan näköinen pulikka kädessä. Ne juoksee ja heittää palloa, mutta ei minulle. Ja niillä on myös kädessä nahkapussi jolla se pallo siepataan. Sillä pulikalle kopsautetaan pallo kauas tai lähelle ja juostaan kielivyönalla kovaa eri pesille. Siinä saadaan haavoja ja voi vaikka palaa ja sitten ne vaihtaa porukan sisäpesästä ulos ja ne on kaikki samannäköisiä. Ei siinä mitään, oli mukava katsella pallon lentoja ja juoksemista, mutta kun ne kaikki 1800 ihmistä alkoi taputella niitten käsiä, niin minun kauhuni muuttui tutinaksi ja katsoin anovilla silmillä ympärilläolevia. Ne ihmiset myöskin huusi ja kiljui ja vihelsi ja jodlasi. Meteli oli aika kamala. Mama kietoi minut sen liinaan ja laittoi turvaan kainaloon lämpimään. Tunsin, että minusta pidetään huolta ja kamalat läps-läps-äänet muuttuivat vähennän pelottaviksi ja oli ihan hyvä olla. 

Välitauolla kävin kävelyllä ja ne ihmiset tervehtivät minua ja ymmärsin, ettei vanha pelotus enää palaa takaisin. Olin sen voittanut ja naapurin mummo saa puistella ihan rauhassa mattojaan.

Minun tarinan ajatus oli siinä, että vanhat möröt ja pelotukset on ihan mahdollista saada poistumaan tavalla tai toisella. Aina se ei tarkoita kamalan läps-läps-mörkölauman keskelle astumista, joskus asia hoituu helpommallakin tavalla. Ja voi olla, etten olisi ihan itse sinne pelikentän katsomoon löytänyt tietäni tai edes uskaltanut tepastella, onneksi minun silläkertaa viisaat saattajat uskalsivat ottaa riskin ja olivat valmiin suomaan tilanteen vaatiman ja siihen kuuluvan turvan ja suojan. 

Tässä olen jo korvat pystyssä seuraamassa pelitilannetta

Nyt olen jo kotona Huvikummussa. Käyn pian yöunille ja näen varmasti unta siitä, miten kävelen kentälle Manse PP:n heittäytymisasua kantaen, päässä pehmustettu kypärä ja kaiken päällä maskottikoilan kunniamaininnan saaneena. Siitä minä uneksin ja olen vapaa möröistäni.

Pyssyjä, poliiseja ja täsmäturva

Voi täällähän sitä ollaan. kesä on saanut minusta ihaan otteen ja en ole ehtinyt istua Maman syliin ja ajatus ei ole yltänyt moniin päiviin uutiskynnyksen yltäväksi tekstiksi. Aurinko on paahtanut ja sade kastellut minun tassut ja myös se meidän tien kamala pikiliimatahna, joka sotki meidän molempien, Awa-siskon ja minun tassut aika pahasti. On tarvittu etuhammasnylpytystä, että mössö on edes vähän irronnut. Ollaan eletty surunhetkien  lisäksi monia ilonhetkiä ja yhteissummaksi on tullut elämänmakuinen sekoitelma. 

Jotenkin vaan meidän omassa Huvikummussa on eletty turvapaikka-aikoja. Tämä on paras ja suojeleva koti, jonne ei edes takapihan supimöröt voi tulla, vaikka ikkuna olisi aukikin. Elämän turvattomina aikoina jokaiselle pitää olla paikka mihin uskaltaa nukahtaa ja joku jota rapsuttaa. Ja joskus käy niin, että niitten omien joukosta tulee se, kun saa kauhuntasapainon järkkymään. Meillä se tarkoittaa vaikka sitä, että tuttu koila tulee ja vie kaikki minun namit. Tai kun joku läpsäyttää mattopiiskalla mattoa ja tekee äänen joka on kaikkein kamalin maailmassa. Ihmisellä se voi olla vaikka pyssyn piippu nenän edessä tai pelko, joka asustaa saman katon alla. 

Minun punaisen turkin alla on liikkunut monenlaisia ajatuksia vuosikausien aikana. Elämä on jättänyt jälkensä. No vaikka ne Awa-siskon hampaanjäljet ninun nahkassa silloin kun vihoteltiin toisillemme. Ei siihen enää kasva karva. Minun pikkukoilan sydäntä ja sielua on kuitenkin hoidettu niin lempeästi, että karvattomia kohtia ei enää satu ja torahammaspelkoa ei ole olemassa. Ja olen niin vakuuttunut siitä, että turvapaikka voi auttaa ihmisenkin kipeäksi nylpytettyjä kohtia paranemaan ja kasvamaan vahvoiksi. Se turvapaikka voi olla maailman paras ilmastoitu koilankoppi tai Huvikumpu tai Pipsa-kisulla sen uusi häkki sen sviitissä tai hyvä syli tai olkapää. Ihan mikä milloinkin on täsmähoitona paras. Niin, Mama sanoo, että minäkin olen joskus tai aika usein se turvallinen täsmähoito. Mitä lie sillä tarkoittaakaan. 

Tänään Mama kertoi nähneensä ison joukon poliiseja meidän oman kylän kauppaliikkeen pihamaalla vakavan näköisinä. Ne oli turvaamistehtävällä, kun joku oli päättänyt alkaa pyssyhommiin ja pelottelupuuhiin. Poliiseilla oli myös pyssyjä, mutta ne oli suojelutyökaluja. Tänään meidän oma kylä on taas hiljentynyt ottamaan vastaan yön. Minä niin toivon, että ne pelotellut ihmiset voisivat löytää turvasylin tai turvakodin tai minkävaan täsmäturvan.

Meilläkin kävi toisena päivänä poliisi. Minä pidin siitä heti aikalailla, koska se ymmärsi minkä kautta tie pikkukoilan sydämeen raivataan. Ruuan lisäksi se on loppumaton rapsutus.

En ymmärrä ihmisen surua, mutta tunnen sen nahoissani

Ollaan istuttu monta kertaa Maman kanssa tähän koneen viereen ja oltu melkein kirjoittaa, mutta sanoja ei vaan ole tullut. Olisin voinut kuiskailla siitä miten ryöstin namiaskin, pureskelin vinkueläimen silmän joutessani irti tai vain katselin tarkkana, kun kotitiellä kulki erimallisia ihmisiä. Niin tapahtuu joka päivä. Arjen perusjuttuja. Meillä on kyllä tapahtunut kaikenlaista, mutta juuri siksi olen niin sanaton. 

Istutaan usein illan viiletessä meidän kodin vintti-ikkunan vieressä ja katsellaan kun sataa sitä ja sataa tätä. Aamulla avataan rullaverho ja katsotaan onko omenapuussa jo kukkia, siinä jonka oksa ylettyy ihan vintti-ikkunalle asti. Sisko menee aikaisemmin jo nukkumaan ja se on meidän yhteistä laatuaikaa, minun ja Maman. Illalla kääriydytään pörröisen viltin alle koko lauma paitsi Pipsa-kisu kun se voisi olla vaarallista ja katsellaan isosta televisiosta mielellään Herkule Poirottia tai eläinohjelmia. Arkena me nukutaan kunnolla että jaksetaan lenkkeillä kun Mama tulee kotiin. Arki on niin parasta, unta ja ruokaa ja liikuntaa ja sopivasti kehittävää työskentelyä.

Awa-sisko on taas peiton alla

Ihmisten asiat ovat joskus aika monimutkaisia ja turhan satuttavia. Onhan meilläkin ollut aikamme, kun siskon kanssa riideltiin ja tapeltiin ja pureskeltiin toisiamme. Mutta ollaan nyt kavereita eikä muistella menneitä. Pitää sanoa, että täällä meidän omassa kotona ei juuri nyt tuskailla monimutkaisten satuttavuuksien kanssa, meillä on ihan kaikki välit kunnossa. Kaikilla ei ole. 

Ja ollaan porukalla itketty myöskin sitä, että meidän ystäväkoila on niin sairas, että senkin koti on Sateenkaarisillalla.

Edellisessä tarinassa kerroin niistä asioista, jotka eivät kuulu ollenkaan normaaliin ja tavalliseen arkeen. Sitikani on nyt muuttanut uuteen kotiin ja me ajetaan nykyisin Sininen Salama kakkosella. Siinä on niin paljon tilaa, että meidän häkit mahtuu kyytiin turvallisesti ja vaikka muittenkin häkkejä.

Silloin kerroin myös, että minun oikealla ihmismummolla, joka aina sanoi minua Kettu-Kataiseksi, sattui niin kovasti sydämeen, ettei enää jaksanut edes hengittää. Tuli se päivä, kun kyyneleistä ei tullut loppua, vaikka kuinka yritin parhaani mukaan niitä kuivata. Mummo meni taivaaseen. Siksi me ollaan oltu niin sanattomia ja surullisia, kun ei enää koskaan tule mummon syliä ja rapsutuksia.  

Tämä kukka on minun oikealle ihmismummolle

En ehkä täysin ymmärrä ihmisen surua, mutta tunnen sen nahoissani. Minua ei ole varmaankaan synnytetty missikisoihin tai juoksuhommiin. Se on jonkun muun tehtävä. Minusta tuli jo ihan pienenä lohduttaja ja kyyneleitten kuivaaja. Minulla on ollut haavoja ja tiedän miltä tuntuu kun sattuu. 

Huomenna paistaa taas aurinko, niin se mies lupasi sääohjelmassa. Elämä jatkuu ja vaikka on pilviä niin on valoa. Huomenna mennään pitkälle lenkkireissulle ja huilataan oman kodin pihakeinussa ja syödään tuoreita voikukan nuppuja. Ilo asuu kuitenkin ja kaikesta huolimatta meidän sydämissä.

Rakkaudella Jada

Hinauspalvelu, sylikoila, ihmisenmuotoinen enkeli ja mummin sydänkohtaus

Luulen, että saadaan tänään ruusukkeet sitkeästä ja söpöstä vaalityöstä. Tepastelusta siinä samalla, kun ollaan hoidettu pakollisia vessa-asioita pellonpientareella ja metsänreunassa. Eihän tämä aika ole entisestä poikennut, numeroliivihän se vaan on ollut erotuksena. Eilen käytiin oman kylän ässäkaupan seinustalla majailevan joukkueen juttusilla ja saatiin makkaraa palkaksi. Sitten kuunneltiin toisen porukan musiikkia, mutta sieltä ei herunut mitään suuhunpantavaa. Tänäänkin mennään kyllä kierrokselle, mutta ihan puhtaasti puska-asioille.

Tuolta valkoisen lumikerroksen alta on paljastunut yllättäen aikamoinen kuolleitten lehtien paljous. Ei edes niitä punaisia joista Aina Inkeri Ankeinen laulaa. Ne on nyt likaisen ruskeita ja märkiä. Haravahommia olis kyllä, mutta yöpakkanen juututti lehtikerroksaen niin jumiin ettei irtoa rautakangellakaan paitsi kyllä Awa-siskon supertassuilla joilla se liikuttaa mitä vaan. Ja meillähän on kotona sormi-ja kyljyslihasvammainen Mama, joka odottelee parempia aikoja haravahommille.

No sen moskakerroksen alla piileskelee aika ihana kevään aavistus ja myös kesän loisto. Ei luulis, mutta tiedän vuosien kokemuksella. Tämä aika vaan on portti siihen, kun jätetään toppapuvut ja muut ylimääräiset härpäkkeet yläkaappiin ja kirmataan kesälaitumille auringonpaisteeseen taikka vaikka vesisateeseen, joka ei märkänäkään laita palelemaan.

Oletko ihmisystäväni huomannut sitä, että joskus elämä on vähänniinkuin lumen alta paljastuva märkä ja ruma maa. Ei kuki eikä kaivamallakaan löydy minkäänlaista taimen alkua. Tasaisen ruskeata tai harmaata tassunkantamattomiin. Ihan yhtä nokosen paikkaa. Ja sitten ihan silmänkääntötemppuna tapahtuu se kun moskakasasta pilkistää ensimmäinen itu ja sitten toinen ja sitten huomaat, että niitä on niinpaljon, että tarvitaan leikkuria. Elämä voittaa ja nostaa sisukkaasti kuononsa sieltä mistä ei ollenkaan muistanut sen löytyvän. Sitä se kevät on ja siksi niin sitä kamalasti lakasatan. Tiedän sen, että pitkien talviunien jälkeen herääminen takapihan sammalien ainoaan vihreänhäivään voi olla vaikea paikka joskus. Siihen kohtaan tarvitaan sitä kantoapua, hinauspalvelua ja sylikoilaa ja kylmää kuonoa poskella.

Nyt on ilta ja äänet laskettu. Mamasta ei tullut valtuutettua, mutta se sai ihan oikeita ääniä ja me ollaan siitä ylpeitä. Ja lähetetään kiitos kaikille niille äänestäneille, luvataan kaikesta huolimatta tehdä parhaamme koko joukko.

Nyt on jo seuraavan päivän ilta. Tuolla ylempänä kirjoitin, että tarvitaan kantoapua ja hinausapua ja sylikoilaa. Niin on tarvittu. Meidän Sitikaniauto teki viimeisen matkansa. Siitä meni rikki joku hihna jonka korjaus maksaa ihan kamalan monta raksupussillista. Ja siellä tiellä Mama sai hinausapua ja melkein kantoapuakin kun se ihmisenmuotoinen enkeli kuskas sen työmaalle. Ja sitten vielä meidän ihan oikea mummi sai sydänkohtauksen ja on sairaalan petillä toipumassa. Siihen kohtaan tarvittiin sitä sylikoilaa märällä kuonolla lohduttamaan. 

Nyt me ollaan sormisairaslomalla eikä meillä ole autoa. Sitikani saa lähteä tunkiolle tai uuteen kotiin rassattavaksi. Kaikesta huolimatta me mennään rauhassa nukkumaan. Kaikenlaisilla asioilla on tapana mennä järjestykseen. Käperryn ihan Maman kainaloon. Se tarttee nyt minua aika paljon.

Humerusluun murtuma ja terapeuttikoilan uudet tehtävät

Oli kylmä ja tuiskuinen yö ja sitä seurasi aamu. Valkoinen puhdas kaunis lumi peitti kaikki raparoiskeet ja vaaranpaikat. Kaikki näytti niin kauniilta. Aamupissillä kyllä aavisteltiin, että totuus ei ollut ihan samanlainen kuin näkymä. Ja siitä sen päivän seikkilu sitten alkoikin. Meidän tassujen alla vähän luisutti ja Mamankin kuomakenkien alla oli huteraa, mutta se kuitenkin pysyi pystyssä. Toisin kävi meidän rakkaalle Koilamummille. Oltiin juuri parhaimmillaan nokosilla, kun puhelin soi. Linnunruokintareissulla oli käynyt haaveri ja ensiapujoukkoa tarvittiin sireenipensaan toisella puolella. No eihän siinä paljon muuta voitu kuin laittaa kipeä käsi silkkihuivikantoliinaan . Me käytiin pissillä, koska Mama aavisteli sairaalareissusta tulevan pidemmän kuin meidän pissikantama. Palattiin nukkumaan ja Mama kuljetti sen Sitikanilla mummin isoon sairaalaan suurkaupunkiin. Mummi ei pienistä narise, mutta nyt se vaan oli niin kipeä. Tästä eteenpäin on sitä tarinaa, kun Mama kertoi saavuttuaan takaisin kotiin Humerus-reissulta. Me ei päästy mukaan vaikka oltais haluttu auttaa mummia. Ja luulen, että oltais parannettu muutama potilas istumalla sylissä tai lipasemalla. Sairaalaan ei kuitenkaan oteta koilia paitsi koilasairaalaan. Tarinan seuraava osa menee näin:

Suuren sairaalan etuovi

Koilamummi ja Mama kulkivat ensiarvion läpi ja päätyivät punaista viivaa seuraten istumaan monenkirjavaan joukkoon. Käsiä oli paketissa ja päitä myös. Se kurjan petollisen kaunis lumikerros oli langettanut muitakin kuin Mummin. 

Kaksi paikkaa oli vapaana ja siihen ne sitten asettuivat. Mama kertoi, että selän takana kuului melkein Ainainkeriankeisnarinaa. Sillä ei ollut mikään paikka paketissa ja äänikin kulki kiitettävästi. Oli siellä paksulla turvotuksella olevia käsiä ja hoippuvia jalkavammaisia. Toisista ei päällepäin nähnyt saapumissyytä. Kaikkein terveimmät pitivät isointä ääntä. Meidän Mama kuulostelee samankaltisia ääntelyitä ja hiljaisuutta päivät pitkät sen asemapaikalla ja nyt, kun se oli valeasussa siellä odotushuoneessa oli hyvä oppia jotakin ja katsella asioita nököttävän päivystyskansan näkövinkkelistä. Siinä odotellessa syntyi myös kohtuullisen pitkä juttutuokio vieraan odottajan kanssa. Se oli kauhistunut ajatuksesta että pitää odottaa jopa muutama tunti . Ne Maman kanssa katselivat sitä kipeitten kirjavaa joukkoa ja samalla myös työtä tekeviä ja ystävällisiä hoitajia. Mama varovasti valotti seikkaa, että kaikki potilaat eivät olleet ihan näkyvissä, osa huilasi liukuovien takana ja takuuvarmasti oli kipeempiä kuin tuolipotilaat. Ja pitkää päivää tekevät hoitajat ja lääkärit tarvitsevat myös ruokaa ja vessareissut on ihan pakollisia paitsi silloin, kun on unohtanut juoda ja pissiä ei tule. Mama sanoi sille potilaalle, että katsotaampa tuota yhtä hoitajaa, joka kulkee usein ohi, miljoonatta askelta. Sen ystävällistä ja väsymätöntä hymyä. Joskin Mama tiesi, että sen hymynkin takana voi väsyttää tosi paljon. 

Koilamummi pääsi lääkärille ja kuvaushommiin ja sieltä löytyi rikkimennyt Humerusluu. Se on eri kuin Hammaspeikonluu ja herkkuluu. Mummi oli vähän onnekas, koska sitä luuta ei voi laittaa kipsin sisään, vaan hoidellaan superlooniroikkutukilaitoksessa. Mama meni mummin kanssa kuulemaan ohjeita, joita ystävällinen mieshoitaja ja lääkäri antoivat. Ja sitten olikin aika lähteä kotikylän suuntaan. Mummi ei voinut vilkuttaa kipeällä kädellä, mutta terveellä kädellä varmaankin ainakin halusi vilkutellen kiittää hyvästä ja osaavasta hoidosta. Myös niistä hymyistä. 

Awa-siskon kanssa tuumataan

Mama kertoi, että se reissu oli opettavainen. Kaikkein kipeimmät narisee vähiten. Tosikipeät eivät ole näkyvillä istumassa. Kun tulee päivystyspaikkaan istumaan, kannattaa ottaa oikea asenne mukaan. Jos on kymmenen tai kaksikymmentä edellä niin odottelua ei voi välttää. Voi vaikka jutella ja hoitaa siinä omaa ja toisen mielialaa odotellessa.

Nyt Koilamummi on kotona ja me päästiin aamulla herättyä katsomaan. Lipastiin ja heilutettiin meidän häntiä ja oltiin sitä mieltä, että lintujen ruokkiminen on erityisen vaarallista omassakin pihassa. Kipulääke oli auttanut ja unetkin tulleet. Poislähtiessä napsastiin muutama Mummin sangosta rapulle tippunut auringonkukansiemen aamupalaksi. Nyt me sitten jatketaan koilahoitoterpeutteina seuraavat kuusi viikkoa. Se on meidän hyvä tehtävä.

Uunituore runojuttu

Tänään illantullen

kuukin kurkkii paksun pilven takaa.

Tahdon minä sulle uunituoreen runojutun jakaa.

Lapsuusajan jälkeen tuntui ihan siltä, että

runosuoni syöksi pelkkää vettä.

Sanat hukkui ruuhkavuotten hiekkamyrskyn joukkoon

sinne painui ihan takimmaiseen loukkoon.

Tänään kuljin pitkin oman kylän aurinkoista tietä

uuden laulun vissiin nappasin mä sieltä.

Kaivoin myöskin Läme-Lotan sohvan alta esiin

se vaan johdatti mut onnellisiin mennytkesiin.

Suukottein lenkkireissulla niin monta

koilakaveria lähes niin tuntematonta.

Tutkin postit monet portinpielen

ja taas löysin uudelleen sen ihan hassun kielen.

Peiliin katsoin

kasvot arpinaaman kurkki vastaan.

Muistaa oma äiti varmaan pienenpientä lastaan.

Kaikki haavat, merkit kasvunpaikan kovan

teki minusta kai juuri näinkin soman.

Tänään olen juuri sekun miksi vuotten vieriessä tulin.

Hellän käden alla lempeäksi sulin.

Tahdon jakaa tassullisen hyvää aurinkoista mieltä,

siihen tarvitaan niin hyvää rakkauden kieltä.

Tassun olallesi 

tässä ihan painan hiljaa.

Ihan niinkuin tuuli liikuttelee viljaa.

Huokaan hiljaa.

Tänään Ketunpuolikas on huomenna leijonakuningas

Käveltiin ihan kamalan iso lenkki tuolla kirkkaassa ilmastossa. Koilamummikin oli meidän kanssa ja se talutti minua. Kun palattiin kotiin oli pakko oikasta pitkälleen kun kintut ei enää jaksaneet kantaa, senverran mentiin kaukaisille poluille ja silloille. Nyt olen taas voimissani ja ennen seuraavaa täsmäiskua auringonpaisteeseen, haluan vähän ajatella hyvin tuulettuneilla ja kirkkailla pikkuaivoillani.

Katselen ulos ja mietin aika tärkeitä asioita

Eilen oltiin meidän olkkarissa Mama, sisko ja minä lämpimän saalin alla. Pipsa-kisu oli yläkerrassa. Me kuunneltiin lauluja ja yksi niistä jäi vaan olemaan minun mieleen. Siinä puhuttiin ihmisenpuolikkaista ja monesta muusta, mutta minä kuulin sen niin, että " tänään Ketunpuolikas on huomenna Leijonakuningas". Aika hieno laulu ja aika hieno ajatus. En oikein tiedä olenko vielä se puolikas ja onko Awa-sisko jo se leijonakuningas? 

Nyt on ihan rauhallinen hetki täällä meillä Huvikummussa. Sisko ja Pipsa ottavat nokkaunia ja me Maman kanssa istutaan taas ja yhdessä mietiskellään. Toki minä saatan nukahtaa tähän lämpimään syliin aina välillä, mutta se ei haittaa. Tiedän että saan olla ja kasvaa.

Tässä on Unna-kummilapsi ja sen oma äiti joka on jo Leijonakuningatar

Olen ollut joskus niin pieni kuin ne Unna-kummitytön kokoiset ovat juuri nyt. Ihan vauva ja vauvan ajatukset. Naskalihmpaat ja villi mieli. Oppimista ja löytämistä. Suuria kuoppia ja lammikoita, myrskyjä ja auringonpaahteita. Niissä kaikissa minulla on ollut siinä ihan lähellä se kun on opettanut ja suojellut ja kannustanut ja ottanut vastaan naskalihammashyökkäyksen ja superhellän lipasusarjan ja kaiken sen mitä viisi vuotta pikku-Ketun elämässä voi olla. 

Mama on niin kovasti miettinyt sitä, mikä on se kaikkein tärkein asia ja se juttu jonka vuoksi haluaa laittaa kuvan S-Marketin parkkipaikan isolle taululle ja havitella paikkaa niitten ihmisten joukossa, kun suunnittelee ja hoitaa näitä kotikulman asioita. Sitä sanotaan vaaliksi. Kyllä se vain taitaa olla tämä asia mistä juuri kerroin. Minulla on kaksi ihmis-veljeä ja yksi -sisko ja ne on ollu myös ihan puolikkaita joskus. Ja nyt hupsista, niistä on kasvanut ihan Leijonakuninkaita ja yksi kuningatar. 

Tarkoitan tällä kaikella selvityksellä sitä, että on erityisen ja hyvin tärkeää, että niistä puolikkaista pidetään huolta ja ohjataan ja puhalletaan niitten haavoihin ja joskus ollaan tiukkoja ja otetaan kainaloon ja annetaan uusi mahdollisuus. Näytetään suunta ja annetaan eväät retkeä varten. Ollaan vastassa silloinkin ison sylin kanssa kun puolikas on ravannut itsensä ja koputtaa hiljaa oveen. Me ollaan koko porukka niitten kaikkein pienimpien puolella niin, että kerran kauniina talviaamuna siinä onkin joukko Leijonakuninkaita ja Leijonakuningattaria valmiina pitämään huolta uusista puolikkaista.

terveisin paras neuvonantaja Jada

Sinun suureen sydämeen minäkin mahdun

Tänään herättiin takatalvelliseen aamuun, niin sanoi Mama. Oltais vielä nukuttu, mutta sisko inus ulos ja Pipsa-kisua piti mennä hoitamaan. Se on taas ollut vähän sairaana. Tiedätkö, että jotkut ihmiset ja eläimet on niinkun erityisherkkiä. Semmonen on meidän kissa. Siltä meni ihan maailmankirjat sekasin kun joutui oleskelemaan täysihoidossa oman sviitin ulkopuolella koko päivän. Nyt se sitten kyllä taas juo ja syö ja pissii mutta se pulauttelee välillä punasia oksennuksia. Me ollaan huolissamme. Hosu-poika, joka meni kissojen taivaaseen jo vuosikausia sitten pulautteli myös. Tänään Pipsa on ollu pulauttelematta. Me elämme siis vaikeita aikoja, toivotaan parasta mutta pelätään pahinta. Käyn suukottamassa kisu-veikkaa välillä.

Pipsa-kisu

Nyt me istutaan Maman kanssa ikkunan vieressä. Olen ihan lähellä sylissä ja katson silmiin ja siitä Mama lukee minun ajatuksia. Lumi tuiskuttaa ja tekee kinoksia, eka oli rapulla kun mentiin aamupissille. Meinas matka jumiutua siihen paikkaan. Loikittiin kuitenkin mahaan asti ulottuvassa kinoksessa ja saatiin homma hoidettua. Oi miten rakastankaan tätä turvapaikkakotia. Lämmintä ja rauhallista. Ja tätä syliä. Sisko haluaa ottaa aamu-unet ihan omassa rauhassa mutta minä tarvitsen jokapäiväisen syliannoksen vähintään kymmenen kertaa päivässä. Siskolle on rapsutukset tärkeämpiä. Se aina työntää itsensä väylälle kun joku tulee käymään tai vaikka kun mennään Koilamummille niin se haluaa aina vaan rapsutuksia. Niin me ollaan erilaisia. 

Minä ja Awa-sisko ja koilamummin rapsuttava käsi

Siitä minä oikeastaan tänään halusinkin kirjoittaa tämän tärkeän esipuheen jälkeen, että on vaan parhainta tulla hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on. Ja tiedän myös sen, että pahoista ja ilkeistä asioista pitää keplotella itsensä irti, ne ei ole ollenkaan suotavia. Minusta on otettu aikamonta kuvaa, Jo silloin ihan pienenä, kun Mama tuli minun lapsuuskotiin, se lakastui minuun välittömästi. Se vaan tiesi, että meille tulee yhteinen elämä. Niin onkin tullut. Olin silloin ihan söpö suklaasilmä ja kurttuotsa. Nyt kun olen jo aikuinen olen edelleen suklaasilmä ja kurttuotsa. Sinne niiden väliin olen saanut taisteluvammoja jotka on rakkaasti hoidettu ja parannettu. Siitä huolimatta olen vaan rakas ja kun katson Maman silmiin se melkein kyyneltyy. Ihan samalla tavalla on Awa-siskon ja Pipsa-kisun laita. Tämä koko Huvikummun lauma on meidän lähiperhe ja kuuluu omalla hassulla persoonallaan ja tavallaan joukkoon.

Tässä samalla kun sylitellään ja naputellaan tuli mieleen sekin, että minunkin on tarpeellista hyväksyä ja lakastaa itseäni oikealla tavalla. En tarkoita rinsessatapaa vaan sitä oikeaa lempeää tapaa joka sanoo, että olen ihan kamalan tärkeä osa siinä elämänkulussa johon minut on aseteltu. 

Päiväunet on saapumaisillaan ja lähetän sinulle oikein hellän lipasun ja katson sinua ihan sydämeen saakka minun suklaasilmillä. Sinäkin olet niin arvokas niinkuin olet. Rakas taisteluvammoista, näkyvistä tai sielunsisäisistä huolimatta. Tai luulen, että ne ovat tehneet sinusta juuri sellaisen kuin olet, antanut sinulle rakkauden silmät ja kuulevat korvat ja suuren sydämen jonne minäkin mahdun.

Tämä on minun vauvakuva

                                                    Lumituiskuterveisin ystäväsi Jada

Ei sinun yksin tarvitse selvitä, minä olen tässä

Minulla on kuulkaa aika hyvä olo. Olen terve ja saan ruokaa ja unta ja minulla on maailman parhain sisko. Ja tiedän että aina paikka Maman kainalossa on olemassa kun on tarpeen. " Ei sinun yksin tarvitse selvitä, minä olen tässä". Olen koko elämäni matkan ajan tiennyt, etten ole yksin. Silloinkin, kun on ollut pahoja hetkiä, isoja haavoja ja kipuasioita. Silloin olen ollut sylissä ja nytkinkun voin hyvin, tiedän, että apu on vain pienen matkan päässä tai ihan siinä tassunkantaman lähellä.

Elämä on vähän niinkuin polku tai voi se olla tiekin tai jollakin moottoritie tai junarata. Minun elämä on ollut vähänniinkuin oma kotitie. Olen siltä väylältä saanut välillä poiketa pikkuisille poluille, koska sinne minua on johdattaneet kaikenlaiset viestit joita toiset ovat jättäneet jälkeensä. Usein ne pienet polut on olleet aika kivoja poikkeemajuttuja siitä ihan tavallisesta. Vaikka se kun pienenä koilana sain käydä aina Puolenhehtaarin Metsässä minua varten tehdyillä poluilla aamupissillä ja lenkillä. Siellä oli niin turvallista, eikä edes hirveät supikoilat uskaltaneet tulla vihottelemaan. En nähnyt isojen nietosten yli ja luotin siihen, että minulla on matkassa hän kun pitää huolen. Kun on pakko kasvaa vauvakoilan  ajoista ja uskaltautua katsomaan kulmakunnan suurinta pelotuskoilaa silmiin, niin silloin tietää mitä tarkoittaa, kun se joku on siinä vieressä ja ei tarvitse selvitä yksin.

Ison pelotussupikoilan tassunjäljet tai ehä siskon

Joskus on vaan pärjättävä, niin luulen. Oletko huomannut? Sen polun mutkan takaa loikkaakin se kammottava supikoila ja alkaa uhittelemaan sinulle ja haastaa riitaa. Tai joskus, jos satut karkaamaan kotoa, huomaat olevasi eksynyt etkä osaa takaisin sinne kotiin vaikka kuinka yrität tähyillä sitä koivua ja tähteä. Joskus sinulta tai minulta kysytään vaikeita kysymyksiä, joihin ei ole ollenkaan helppoja vastauksia tai minkäänlaisia vastauksia. Joskus joku haluaa satuttaa sinua etkä millään ymmärrä miksi koska olet ollut kaikista kiltein pikkukoila tai ihminen. Ne on niitä kohtia elämisenkulussa kun tuntuu siltä että on ihan yksin eikä kukaan ole minun kanssani ja alan uikuttamaan murheissani.

Olen jo oppinut sen että saan myös uikuttaa. Ja tiedän että Mama kuulee sen vaikka ei olekkaan juuri sillähetkellä ottamassa syliin tai että saan painaa kuonon sen käden päälle. Tiedän vaan että se on olemassa ja se riittää.

Tiedätkö,että sinunkin matkasi varrella on tullut vastaan varmasti niitä, joiden sydämeen olet jäänyt ikiajoiksi olemaan. ne on niitä, kun hiljaa muistavat sinua ja jotka ovat siinä tassunkantaman tai kilometrin tai satojen kilometrien päässä, mutta kuitenkin ihan lähellä. Minullakin on niitä rakkaita jotka on sydämessä kokoajan niinkuin Jamil-veikka ja Maya-sisko ja Nova-mamma ja Jaro-isi ja vielä paljon muita. Tiedän että Awa-siskollakin on sydän täynnä kaikkia rakkaita. Ja myöskin Mamalla, se niistä aina minulle kertoo ja nauraa ja hymyilee ja joskus sillä on kyyneleitä silmissä. Me lähetetään rakkaita ajatuksia ihan jokainen Sinulle siellä. Et ole yksin.                          

Reunapalat, johtotähti ja aavikkosukuhaaran Basenjityttöset

Juku sentään kun tänään oli polkuanturat kovilla. Tuonne ulos tuli jostakin kummallisesta Siperiasta niin kylmä ilmasto, ettei voinu pissiasennossakaan olla kauan kun pissipuikkoja alkoi melkein muodostumaan pepun taakse. Puettiin kyllä hyvin päälle, vaikka olen jo ystävällisesti huomauttanut Mamalle, että voiskos saada uudet puvut kun vanhat on jo vähän kylmät. Se vaan ompelee vieraille koilille ja omat paleltuu pakkasilmaan. No kyllä se lupas ommella, ja maailman lämpöisimmät maailman parhaille Kettutytöille.

Pakkasvaatteisiin pukeutumista

No siellä ulkona oli niin kylmä, että sisko meni maahan maate ja alkoi uikuttamaan. Minä kakin silläaikaa ja siskonkin oli pakko, mutta juosten. Sitten suunta kotiinpäin. Siinä matkalla tein havainnon kun katsoin ylöspäin. Taivaalla oli valoja. Yksi ihan kumma puolikas ympyrästä, tai melkein puolikas ja sitten semmonen iso valopilkku. Ne oli aika lähellä toisiaan ja vähän niinkuin näyttivät meille tietä. Vaikka oli niin kylmä ja pimeä, juoksin kotiin silmät luotuna noihin valoihin. Olin ihan häkeltynyt pikkukoila. Oli siellä tietenkin ne katulamput ja ikkunavalot ja autojen valot, mutta taivasvalot oli ihan toista maata.Tultiin kotiin. Me ei kyllä kuuluta siihen reippaaseen basenjisukuhaaraan joka rakastaisi raikkaita pakkasilmoja tai huurteisia hankia. Me ollaan aika lähellä sitä aavikkohaaraa. No kamppeet pois päältä ja sukellus soffan kaikkien peittojen alle. Ihana lämpö ja Mama laittoi vielä tulet hellanuuniin niin kohmettuneet kintut vertyi taas unenlämpöisiksi tassuiksi.

 

Uni tuli

 

 

Ja lämpö tuli

Siinä kun valmisteltiin iltapäivälepoja siskon kanssa sohvannurkassa, päätin kysyä taas jotakin viisaalta siskolta, joka ei näytä viisaalta kun sillä on liian suuret korvat. Mietin vielä niitä taivaanvaloja siellä äärettömän päässä ja sitä miksi ne näytti meille tietä kotiin niinkun kulkemalla meidän edellä. Meillä on kotona semmonen taulu jossa on koivupuu ja tähti ja kotitalo. Melkeinkuin Huvikummussa paitsi se koivu kaatui syksyllä myrskyssä Sitikani-auton päälle.  

Awa-sisko ei koskaan hönkäse vastausta mietiskelemättä ja niin se taas teki, meinasin nukahtaa odottaessani. Kun luomet jo melkein kellahti unenpuolelle, avasi se sen suun ja kertoi: Kuule sinä hassu pikkusisko. Elämä on vähänniinkuin auringonpaisteinen lämmin pihanurmikko, tai se on kamalan märkä sateen sattuessa olotila kun vessa-asioille on pakko mennä. Se on niinkuin pihan valtava vaahteranlehtikasa joka on vähän kultaa tai syksyn pirteä ilmasto ja saadaan villapaidat päälle. Siihen kuuluu myös ne Siperian kylmät tuulet joita ei pysäytä lämpiminkään Maman ompelema toppapuku. Elämää ei ole tehty tasalämpöiseksi. Joskus on vaan niin hyvä olla että tuntuu kuin köllöttelisi kotimaan lämpöisellä hiekalla silmät kiinni. Välillä on pakko tarttua asioihin kiinni, vaikka ne vesilammikot ovat täysin ylittämiskelvottomia, on pakko kiertää ja menee aikaa tai mennä yli ja kastua. Ne ajallaan kasaantuvat kultaiset lehtikasat ovat kauniita katsella ja rapisevat mukavasti tassujen alla ja sinne voi mennä piiloon. Kuitenkin toisena päivänä syksy muuttaa niitten värin ja se mikä oli kaunista ja kultaista muuttuukin ihan minun kakan väriseksi ja viedään Puolenhehtaarin Metsän kompostikasaan. Siperian tuulet ihan värisyttää. Silloin voisi vain mennä nukkumaan ja laittaa kaikki peitot päälle kasaksi. Ymmärrätkö sisko, elämä on monenlaisista asioista ja tunteista ja tapahtumista ja valinnoista kokoontehtävä palapeli. 

Mitä vanhemmiksi tullaan, sitä useampi tuhannen palan palapelin palasta on löytänyt paikkansa ja kuva alkaa näyttämään kuvalta. Ja siellä jossakin korkealla on se sinun tähtesi, joka kuljettaa kaikkien noitten asioitten läpi. Et selviä aina kuivin jaloin, mutta löydät ehkä palan omaan palapeliisi. Näin sanoi viisas siskoni Awa.

Mietin siinä vielä itsekseni, kun sisko jo nukahti, että taitaa olla raamit minulla vasta kasassa, ne on helpointa löytää ne reunapalat. Sitten mietin vielä sitäkin, että mitähän mahtoi Mama miettiä eilen, kun se katseli niitä taivaan merkkivaloja iltalenkillä ja kaatua romahti pitkin maankamaraa, että piti oikein mennä lipasemaan sitä poskesta ja tutkimaan onko hereillä. Siinä se köllötteli ja tuijotti sitä tähteä. Se varmaan seurasi niitä taivaan valoja kun tiesi että ne vie kotiin. Kotipihaan päästiin ja siitä oli hyvä kontata rappuset ylös lämpimään nuolemaan haavojaan. 

Onko sinulla oma tähti kun kuljettaa sinut kotiinpäin? kyselee Jada