Reunapalat, johtotähti ja aavikkosukuhaaran Basenjityttöset

Juku sentään kun tänään oli polkuanturat kovilla. Tuonne ulos tuli jostakin kummallisesta Siperiasta niin kylmä ilmasto, ettei voinu pissiasennossakaan olla kauan kun pissipuikkoja alkoi melkein muodostumaan pepun taakse. Puettiin kyllä hyvin päälle, vaikka olen jo ystävällisesti huomauttanut Mamalle, että voiskos saada uudet puvut kun vanhat on jo vähän kylmät. Se vaan ompelee vieraille koilille ja omat paleltuu pakkasilmaan. No kyllä se lupas ommella, ja maailman lämpöisimmät maailman parhaille Kettutytöille.

Pakkasvaatteisiin pukeutumista

No siellä ulkona oli niin kylmä, että sisko meni maahan maate ja alkoi uikuttamaan. Minä kakin silläaikaa ja siskonkin oli pakko, mutta juosten. Sitten suunta kotiinpäin. Siinä matkalla tein havainnon kun katsoin ylöspäin. Taivaalla oli valoja. Yksi ihan kumma puolikas ympyrästä, tai melkein puolikas ja sitten semmonen iso valopilkku. Ne oli aika lähellä toisiaan ja vähän niinkuin näyttivät meille tietä. Vaikka oli niin kylmä ja pimeä, juoksin kotiin silmät luotuna noihin valoihin. Olin ihan häkeltynyt pikkukoila. Oli siellä tietenkin ne katulamput ja ikkunavalot ja autojen valot, mutta taivasvalot oli ihan toista maata.Tultiin kotiin. Me ei kyllä kuuluta siihen reippaaseen basenjisukuhaaraan joka rakastaisi raikkaita pakkasilmoja tai huurteisia hankia. Me ollaan aika lähellä sitä aavikkohaaraa. No kamppeet pois päältä ja sukellus soffan kaikkien peittojen alle. Ihana lämpö ja Mama laittoi vielä tulet hellanuuniin niin kohmettuneet kintut vertyi taas unenlämpöisiksi tassuiksi.

 

Uni tuli

 

 

Ja lämpö tuli

Siinä kun valmisteltiin iltapäivälepoja siskon kanssa sohvannurkassa, päätin kysyä taas jotakin viisaalta siskolta, joka ei näytä viisaalta kun sillä on liian suuret korvat. Mietin vielä niitä taivaanvaloja siellä äärettömän päässä ja sitä miksi ne näytti meille tietä kotiin niinkun kulkemalla meidän edellä. Meillä on kotona semmonen taulu jossa on koivupuu ja tähti ja kotitalo. Melkeinkuin Huvikummussa paitsi se koivu kaatui syksyllä myrskyssä Sitikani-auton päälle.  

Awa-sisko ei koskaan hönkäse vastausta mietiskelemättä ja niin se taas teki, meinasin nukahtaa odottaessani. Kun luomet jo melkein kellahti unenpuolelle, avasi se sen suun ja kertoi: Kuule sinä hassu pikkusisko. Elämä on vähänniinkuin auringonpaisteinen lämmin pihanurmikko, tai se on kamalan märkä sateen sattuessa olotila kun vessa-asioille on pakko mennä. Se on niinkuin pihan valtava vaahteranlehtikasa joka on vähän kultaa tai syksyn pirteä ilmasto ja saadaan villapaidat päälle. Siihen kuuluu myös ne Siperian kylmät tuulet joita ei pysäytä lämpiminkään Maman ompelema toppapuku. Elämää ei ole tehty tasalämpöiseksi. Joskus on vaan niin hyvä olla että tuntuu kuin köllöttelisi kotimaan lämpöisellä hiekalla silmät kiinni. Välillä on pakko tarttua asioihin kiinni, vaikka ne vesilammikot ovat täysin ylittämiskelvottomia, on pakko kiertää ja menee aikaa tai mennä yli ja kastua. Ne ajallaan kasaantuvat kultaiset lehtikasat ovat kauniita katsella ja rapisevat mukavasti tassujen alla ja sinne voi mennä piiloon. Kuitenkin toisena päivänä syksy muuttaa niitten värin ja se mikä oli kaunista ja kultaista muuttuukin ihan minun kakan väriseksi ja viedään Puolenhehtaarin Metsän kompostikasaan. Siperian tuulet ihan värisyttää. Silloin voisi vain mennä nukkumaan ja laittaa kaikki peitot päälle kasaksi. Ymmärrätkö sisko, elämä on monenlaisista asioista ja tunteista ja tapahtumista ja valinnoista kokoontehtävä palapeli. 

Mitä vanhemmiksi tullaan, sitä useampi tuhannen palan palapelin palasta on löytänyt paikkansa ja kuva alkaa näyttämään kuvalta. Ja siellä jossakin korkealla on se sinun tähtesi, joka kuljettaa kaikkien noitten asioitten läpi. Et selviä aina kuivin jaloin, mutta löydät ehkä palan omaan palapeliisi. Näin sanoi viisas siskoni Awa.

Mietin siinä vielä itsekseni, kun sisko jo nukahti, että taitaa olla raamit minulla vasta kasassa, ne on helpointa löytää ne reunapalat. Sitten mietin vielä sitäkin, että mitähän mahtoi Mama miettiä eilen, kun se katseli niitä taivaan merkkivaloja iltalenkillä ja kaatua romahti pitkin maankamaraa, että piti oikein mennä lipasemaan sitä poskesta ja tutkimaan onko hereillä. Siinä se köllötteli ja tuijotti sitä tähteä. Se varmaan seurasi niitä taivaan valoja kun tiesi että ne vie kotiin. Kotipihaan päästiin ja siitä oli hyvä kontata rappuset ylös lämpimään nuolemaan haavojaan. 

Onko sinulla oma tähti kun kuljettaa sinut kotiinpäin? kyselee Jada