Oothan tässä vielä huomenna.

Sylikkäin me istuskellaan tässä.

Oisko parempaa näin pikkukoilan elämässä.

Miten paljon onkaan pienenpieni hyvä

kun sen sisällä on kultajyvä.

Ajan kuluessa opin odottamaan

kun saan luvan. 

Sepä antaa koilatyttösestä vallan hyvän kuvan.

Istun odotellen palkkaa pupurasiasta,

opin herkkunamin vuoksi kaiken asiasta kuin asiasta.

Osaan istua ja seistä sekä mennä pituuksille maahan asti,

koska palkka velvoittaa niin kamalasti. 

Heitän ylävitosta ja tassuakin annan

paljon osaamista turkin alla itselläni kannan.

Entäs jos en saakkaan minkäänlaista palkkaa työstä,

voisiko se mun elämäni raiteiltansa syöstä?

Hiljaa turvapaikkakainalossa mietin mikä elämässä kestää,

mitä ei voi edes takametsän supimöröt estää.

Siinä olet ihan lähellä mun rakas kultajyvä,

paras sisko, turvainen ja hyvä.

Jaan sun kanssas ilot sekä surut, 

jättiluut ja pienet pullanmurut.

Oothan tässä vielä huomenna.

771 A - muistatko ja auttamisen taistelutanner

Me ollaan siskon kanssa ihan turvassa täällä kotona. Elämä kulkee tuttuja tassupolkuja ja voidaan luottaa siihen. että meidän rakkaat ei jätä pulaan ja auttaa kun on tilanne josta ei kaksin selvitäkkään. Meidän maailma on aika pieni ja tarkkarajainen, mutta ihmisystävillä on paljon suuremmat tontit joitten ulkopuolellekkin on joskus mentävä. Siksi mietin tätä nyt, kun olen kuullut, että sen turvallisuusasian kanssa on ollut vähän hännänvetoa ihmispuolella viimeaikoina.

Muistatteko, kun siskon kanssa otettiin silloin viimesyksyn aikoihin vähän ksylitolikarkkia ja me meinattiin alkaa voimaan huonosti, tai oikeastaan voitiinkin ja varsinkin minä kun olen pienempi. Justiin niillä syömisen vaiheilla tuli mama kotiin ja ihmisvelikin tuli. Ne huomas mitä oli tapahtunu ja ymmärsi että ksylitolikarkit tekee huonoa meille koilille, sokeritasapainot laskee ja tulee tajunnanmenetys. Ne on senhomman ammattilaisia ja tietää että pitää laittaa toimeksi eikä jäädä miettimään sen enempiä. Muistan kun mama konsultoi sitä kilttiä lääkäriä ja vaikka olo olikin aika hutera, tiesin että omat joukot pitäähuolta ihan varmasti. Sitten me saatiin sitä hunajaa suuhun, muistatko. Ikenet ja hampaitten tausta maistui pahalle tai oikeastaan hyvälle ja silti oli paha olla. Sillon kun sokeriasiat heittää vinksalleen meillä eläimillä ja ihmisillä on aika kiire hoitaa hommat niin ettei tule suuria vaurioita ja entisiä ihmisiä tai koilia. No sitten kun ensiaputoimet oli suoritettu lähdettiin ajamaan kohti hoitolaitosta. Veikka oli hoitajan paikalla ja annosteli meille hunajalääkettä ja jutteli hellästi ja uskotti että kyllä me selvitään. Mama sanoi siinä samassa kun käynnisti Sitikka-auton että tämä on nyt sitten aatami 771. En ymmärtänyt mitä se tarkotti, mutta tiesin sen olevan meille parhaaksi. Niin päästiin hoitolaitokseen ja saatiin tippajuttuja ja kakittiin vesikakkaa ja saatiin piikkilääkettä ja tultiin pikkuhiljaa terveiksi.

Siskon kanssa aamupäivänokosilla

Täällä meillä kotikylällä on ihmisillä vähän samanlainen homma kun ne tulee kipeiksi. Huoltojoukot lähtee vilkkuautolla hoitamaan ja niillä on rakkautta kanssa matkassa ja ne tuntee niitten potilaat melkein kaikki. Ja samalla kun ne tuntee niin ne ajaa suorinta tietä sinne kipeän luo, vaikka välillä talonumero on sireenipuskan peitossa. Minun mamakin on monta vuotta aina vaan lähtenyt kun piippauslaite käski. Yöllä ja päivällä ja aina. Joskus kysyin siltä miksi aina vaan jaksaa ja haluaa antaa yön unet ja lähteä tonttuasussa lumituiskuun ja pimeään. Se vaan hymyili salaperäisesti ja joskus aika väsyneestikkin. Ja sanoi, että sen ymmärtää vain toinen samankaltainen. 

Toivon niin kovasti, että kaikki oman kotikylän ihmiset voisivat olla yhtä turvassa ja hellissä käsissä kuin me Awa-siskon kanssa ollaan. Niin, että silloin kun tapellaan elämän ja kuoleman välillä, olisi apu niin lähellä ja olemassa pimeänkin aikaan, että kaikki voitava saataisiin tehdyksi ja että sillä vilkkuautolla matkaisi kaksi osaavaa ja rakastavaa ja riita-asioista vapaata ihmisauttajaa.