Voisipa luulla, että on ollut kovinkin kiireinen syyskausi meillä Huvikummun väellä kun tekstien tuottaminen on jäänyt syksyyn ja pesäpallokentälle. Täällä ollaan ja hyvinkin vahvasti kaikilla neljällä tassulla.Ehkä elämä on ollut ihan sitä tavallista tai sitten ei sinnepäinkään. Sitä tavallista on ollut joka-aamuinen ruoka-pissi-hammaspeikonluu-rutiini ja se kun Mama sanoo, että se menee työmaalle ja tulee ihan pian kotiin vaikka tuntuu viihtyvän siellä pimeän ajasta toiseen pimeän aikaan. Ja epätavallista on se kun ollaan saatu taas pitkästä aikaa olla oikein kunnolla reissukettuina. Awa-sisko on saanut nauttia Arja-kummin leppoisasta seurasta ja minä olen saanut tutustua ihan uusiin ihmisiin niinkuin Maija-täti ja Jussi-setä ja minun aika uudet rakkaat ihmiset Kati ja Jami. Olen kyllä niin onnekas pikkukoila ettei voi lainkaan ymmärtää. Ja sen lisäksi minun maailmaani on ilmestynyt suurta turvallisuutta ja lempeyttä jakavat hyvät kädet ja suuri hyvä sydän.
Nyt on pian saapumassa se joulun aika jolloin tulee herkkuhajuja ja ihan niitä oikeita herkkujakin jokaisen pöydänkulmalle minun nenääni kiusaamaan. Olen kertonut siitä joulusta kaksi vuotta sitten kun meillä vähän repes. Awa-sisko vietti joulun putkassa ja minä nuoleskelin haavojani. Oltiin nokkapokkaa ja siitä kiukusta tuli aika pitkä ja kuluttava aika kaikkien elämänmenoon. Kuljettiin eripuolilla polkua ja olin niin tottunut siihen että sisko putsaa korvat joka ilta, siitäkin piti luopua, koska olis voinut saada lävistyksi. Ja eihän se ollut meistä kummankaan syytä vaan molempien jääräpäistä simputtelua. Ei annettu periksi vaikka niin rakastettiin toisiamme.
Kului aikaa ja opeteltiin elämään ja tasapainottelemaan eripuran kanssa. Aita oli välissä, rautainen ja henkinenkin. Kun sen yli nuuskittiin niin välillä tuoksahti koilanruoka ja välillä ne kähvelletyt eväät. Molemmat katsottiin sieltä omasta känkkäränkkäpesästämme toista ja toivottiin että voitaisiin olla taas niinkuin siskot on. Vierekkäin ja rakkaasti.
Vähitellen, pikkuhiljaa alkoi jotakin tapahtua. Koilamummin luona me välillä juostiin namiaskille ihan vierekkäin ja siellä me myös kähvellettiin pari lautasliinaa iltapalaksi yhdessä. Toisena päivänä me kohdattiin sitten meidän elämän koilakuiskaaja, joka uskoi minun ja siskon yritykseen löytää yhteys. Siellä Koilakuiskaajan kotona me juostiin onnellisina ilman kiukkumörköjä. Siellä me saatiin mennä takapihalle pissille ilman minkäänlaisia hihnoja ja vähän seikkaillakin yhdessä. Ja niin me saadaan tehdä vieläkin. Me löydettiin takaisin sen hyvä onnellisuus ja lempeys, mikä meillä aikojen alkupuolellakin oli. Siihen tarvittiin oikea aika, riittävästi uskallusta, paljon luottamusta ja syvä rakkaus sinne kaiken pohjaksi. Nyt sisko taas pesee minun korvat ja änkee viereen vaikka olen jo tottunut nukkumaan ihan itsekseni.
 |
| Tässä me ollaan siskon kanssa meidän eteistilassa kuusipuun vieressä. Siinä tuolilla me aina nukutaan. |
Elämä on täynnä yllätyksiä, usko vaan minun ystäväni siellä. Joskus se pompottaa ilmapallolla päähän ja joskus se on niinkuin kelluisi pallomeressä. Elämä opettaa ja se neuvoo, joskus sen on pakko tehdä sisäisiä siirtoja kun pienemmät vihjeet tai jopa komennot ei mene ymmärrykseen.
Kuitenkin olen niin vakuuttunut siitä, että hyvyys ja lempeän käden hellä kosketus ja aika saavat isot haavat paranemaan ja koetut kipeät kolhut jäämään muistojen takimmaiseen kulmaan ja pikkuhiljaa sieltä haihtumaan.
Koko Huvikummun väki toivottaa sinulle meidän ystävä kaikkein parhainta ja lempeintä joulunaikaa. Me myös ollaan kiitollisia ja onnellisia siitä, että voidaan aina välillä tulla linjoja pitkin sinne sinun kotiisi tuomaan tassukaupalla onnenpalasia, siitä kaikesta mitä meidän pikkusydämiin on matkanvarrella päässyt pujahtamaan.
Nukahdan syliin suukkosten saattelemana. rakkain terveisin Jada
