Tunteita ja tuoksuja - keskellä Mannerheimintietä

Olen tässä ihmissiskon rinsessatuolissa

Ette arvaa kun minulla oli vähänpaljon hauska päivä tänään. Vaikka aamulla haiskahti sylttytehtaalle, kun Mama pakkasi vain yhden ruokakupin ja raksut ja luut päydänkulmalle. Ajattelin, että nyt jää toinen pikkukoila ilman ravintoa ja sehän ei olisi mitenkään käynyt päinsä. Ainakaan se en olisi minä. En nähnyt, että Maman kettukassiin oli sujahtanut luu minullekkin. En vielä silloin tiennyt, että Awa-sisko pääsee Koilamummin kanssa viettämään laatuaikaa koko päiväksi ja minä lähden katselemaan suurta maailmaa, ihan sinne meren laidalle asti. 

Siinä sitten nökötin auton takapenkin häkkiputkassa matkalla sinne jonnekkin. Parin uikutuksen jälkeen hyydyin ja päätin panna maate. Ei jaksa vinkua kun siitä ei ole hyötyä. Ajettiin tuttujen paikkojen ohi. Nukuin silloin, vaikka Mama huudatti radiota kamalan kovallaan ja veisasi mukana jotakin aikuista naista. Loppumatkasta jo heräilin ja tiirailin ikkunasta suuria taloja, paljon isompia kuin meidän Huvikumpu. Ja nostureita ja sitten tuli jo vettäkin. Kuulin, kun Mama tuhahti navikointilaitteen sisällä olevalle tätille, että tuli sakkokierros kun ei kertonut täsmällisesti milloin pitää kääntyä.

Matkailuhäkissä

Sinne me sitten tultiin Runikkaan, niin se Mama sanoi ja ihmisveli oli vastassa. Mentiin sen kotiin ja juoksin kaikki huoneet ja nurkat läpi kun tarkistin.

Minä ja ihmisveli

 Sieltä sitten taas häkkiin ja ajettiin ihmissiskon luo Ruuneperinkadulle.

Ihmissisko

Ja sitten tulikin jo kamala nälkä. Porukalla ensin kipiteltiin Töölöön rannalla ja siellä oli poskihanhia ja paljon ihmisiä ja vähän koilia. Ei yhtään basenjiita nähty. Ne linnut oli aika suttasia kun oli kakannu koko nurmikon. Ja sitten oli jo niin nälkä että mentiin pitsapaikan ovesta sisään ja oltais otettu eväät mukaan mutta ei ne antanu. Se kiltti tarjoilijatäti sanoi että koilatkin on tervetulleita ja kaikki murut oli just lakastu pois. Mama ei kuitenkaan innostunut ajatuksesta koska olen niin nopea nappaamaan esimerkiksi pitsanpaloja ja vaikka naapurinpöydästäkin. Kiitettiin kauniisti ja luvattiin tulla toisten ilman minua. Se oli aika paha. Sitten oli jo ihmisillä niin nälkä että ne käveli nepalinkieliseen ruokapaikkaan ja sieltä sai tilata herkkuruokia mukaan. Iso kassillinen niitä olikin. Kaikenlisäksi siellä tarjottiin teetä paitsi minulle. Sitten mentiin ihmisvelin luo ja minä sain luun kun muut söi kanaherkkuja riisipedissä. 

Sitten levättiin ja huilattiin. Siellä ulkona oli muuten niin kamalasti kaikenlaisia viestejä ja instakrameja ja sähköposteja ja messengerejä että millään ehtinyt niitä kaikkia lukea. Ja kun olen tottunut kulkemaan Hartola raitilla ja pysähtymään kun tulee valkoisia viivoja katuun, niin sillätavalla tein nytkin. Ja vähän pelotti ne junat kun meni keskellä tietä ja oli vihreitä. Pääsin onneksi välillä syliin turvaan.

Maman syliturvapaikassa

Silti oli aika jännittävää ja ihmeellistä mennä muualle kuin Keskustielle tai Laaksotielle. Ymmärsin että maailma ei lopu nelostien kohdalla tai Tainiovirralla. Ja elämä ei kaadu siihen, että karviaiset loppuu puskan alaoksilta. 

Kuulkaapas ihmiset. On niin tärkeää muistaa, että meidän ympärillä kasvaa paljon hyviä asioita ja iloa. Joskus kun murehuttaa niin meinaa unehtua ihan vaan kyyhöttämään niitten omien kapeitten aitojen sisäpuolelle. Enkä ollenkaan tarkoita että heinät olisi jotenkin parempia siellä suuressa kaupungissa. Ei siellä edes näkynyt heiniä paitsi joitakin kuivia johon joku oli jo pissannut. Oman pihan heinät on parhaita tuoreena tai vähän kuivaneena. Tarkoitan, että kurkistellaan vaan rohkeesti aidan yli ja kiivetään. 

Onneksi kotiin on kuitenkin lyhyt matka ja Mama ei ottanut kuin yhden sakkokierroksen kun ei taas kuunnellut sitä navikaattoritätiä. Mutta nähtiin ainakin yksi ylimääräinen Prisma sillä lenkillä.

Nyt otan iltaviilin ja menen siskon kanssa unille. Huomenna kun ollaan kotona niin kerron sille koko tarinan.

                                                                     väsynyt ja onnellinen Jada