Jokasyksy minulle tulee samat ikävät

  

Tässä me istutaan rakosellaan olevan ikkunan lähellä ja nuuskitaan viilentynyttä ilmaa. On ihan pimeetä ja säästelijäisyyssyistä katulamputkaan ei vielä anna valoja. Kesällä nenään tulvi kaikenlaisten kasviksien kuten ruusun tuoksua ja jasmikkeen mutta nyt tuntuu enemmänkin olevan ilmassa niitten jäännösten hajuja. Ei ole enää ruusunkukkia eikä sireeneitä eikä maman unikoita ja kehäkukkia. On vaan pari perunanvartta ja muutamia papukasveja. Ja niistä ei lähde kesän tuoksua. Viimeaikoina vesi on tulvinut taivaasta maanpäälle. Kastellut kaikki paikat kutenesimerkiksi nurmikon joka on liian pitkä kun sitä ei ole leikattu kun on satanut ja leikkuri reistailee. Ja me ollaan yritetty auttaa siskon kanssa syömällä heiniä mutta se ei kuulema oikein sovi kun sitten oksentaa. 

Papunen

Omena

Olen elänyt monenmonta, no ainakin kaksi syksyntuloaikaa ja jokakerta paitsi silloin ensimmäisellä kun en tiennyt mitä on tulossa, se on järkyttänyt minun herkän puoleni ihan totaalismaisesti. Pimeys hyökkää päälle ihan niinkun Muumilaakson kummitus ja vesi kastelee turkin kokaisen sopukan. Siskolla samat mietteet. Viileys ja lopulta kylmä laittaa hennot basukintut tärisemään ja puetaan päälle villapaitaa ja muuta lämmikettä ja toiset koilat hymyilee kun niillä on itsessään turkit. 

Minulla on ikävä kesää. Lämpimiä iltoja ja kävelylenkkejä kukkientuoksujen keskellä. Minulla on kanssa ikävä auringovaloa ja lämpöä, sitä kun se lämmittää turkin oikein kuumaksi ja vaan saa lekotella siinä, ihanniinkuin Kongon serkut tekee. Minulla on ikävä sitä, kun ollaan kotona kaikki eikä kukaan mene aamulla työmaalle vaan saadaan lekotella pitkään ja mennä aamupissille lämpimälle nurmikolle. Ja joskus en oikein tiedä ikävälle edes nimeä kun se tulee. Jokasyksy minulle tulee samat ikävät.

Suuri lämmin ja me siskon kanssa

Taidan kuitenkin jo tietää senkin että kohta laitetaan valoja ulos ja mennään kohti ihanaa tonttujen ja enkeleitten aikaa. Tässä kohdassa minulta pääsi pitkä huokaus, rakastan niin kovasti tuota aikaa jonka nimeä ei voi vielä sanoa. Nyt tuntuu taas paremmalta. En aijo jäädä surkeilemaan tänne pimeään ja märkään vaan aijon ehdottaa mamalle, että laitetaan keittiönuuniin valakeat ja villasukat jalkaan ja kynttilänvaloa. Yleensä kyllä ne ekat tulet on ollu aikamoinen esitys kun savut kiemurtelee hellanlevyjen välistä ja palovarotin kiljuu ja sitten tuuletetaan. Aina sama juttu. Joku ei vissiin koskaan opi lämmityshommia. Kuitenkin jo toisella kerralla tulee lämmintäkin. Ja ehkä saadaan valkoista lunta ja kaivetaan kinokseen polku joka johtaa Koilamummin luokse.

Nyt minun ikävä jo vähän helpotti ja taidan kaivautua siskon ja maman viereen yläkerran vinonkaton alle lämpimän peiton alle. Kiitän hiljaa kesästä ja tästä syksystäkin. kaikista rakkaista. Sinustakin.                 Unisin terveisin Jada

Minä ja Mama ja Awa-sisko ja Pelle-kaveri

Kesäruusu