Punaturkkinen Kettutyttö jolla on mantelisilmät

Täällä Huvikummussa on ollut pitkä kuuma kesä. Niitä alkuvaiheen vesisateita ei enää kukaan muista ja sitä kun meinas palella. Nyt alkaa kuulostaa vähän siltä, että vaikka vieläkin turkkiin paistaa lämmin suuri valo taivaalta, niin ollaan menossa kohti viileämpiä aikoja koska yöllä ulkona on niin sysypimeää että pelottaa. Olen jo oppinut sen, että niin siinä käy. Ollaan eletty vähän niinkuin serkut Kongossa, lämmintä ja lämmintä ja kuumaa. Meille on tarjottu mahdollisuutta vilvottautua vedessä, mutta olen aika epäkohteliaasi kieltäytynyt moisesta tarjouksesta. Kun ollaan menty lenkkiasioille, on kieli usein tullut roikkumaan ulos suusta kun on tullut niin hiki. Kesäkausi on kuitenkin kaikkein paras. Lämpö on Kettutytön paras ystävä. Talviajasta en nyt sano mitään, se tulee sitten joskus ja siitä lisää tuonnempana. 

Minä huilaan pitsipeitolla

Awa-sisko ja sen poikaystävätyyny

Kesäaikaan on kuulunut koko porukan lomailua ja ystäväkoilien tapaamista ja parit missikisat. Kuitenkin se on pääsääntöisesti ollut nukkumista, ruokaa ja kakkaasioita. Ja tietenkin me tykätään siskon kanssa olla häkkieläiminä ja reissata Sitikaniautolla. Kesän jälkeen mama meni uuteen työpaikkaan. Nyt se ei enää mene viikonloppuna töihin paitsi joskus keikalle ja illalla meidän ei ollenkaan tartte olla yksin kun iltavuoroja ei ole. Näyttäis siltä että se mama tykkää olla siinä uudessa työmaassa, senverran ilonen se on ollut työpäivän jälkeen kun ollaan tavattu. 

Tässä on aika kesäisiä kuvia meistä siskon kanssa. Vesi on ihan lähellä mutta me ei menty uimaan kuitenkaan koska se on märkää. Ja toisessa kuvassa me ollaan MatkaKettuja aina valmiita lähtemään reissulle.

No olen minä taas ajatellutkin vaikka on kuuma. Katseltiin juuri videokuvia suuresta maailmankoilakisasta ja siellä oli niin monta kaunista koilaa. Eri merkkisiä ja toisilla ei edes ollut karvaa. Ne juoksi kauniisti ja sulavasti ja totteli kun niitten ihmiskaverilla oli nami toisessa kädessä. Sillon kun on kilpailu, niin aina vaan oikeesti yksi voi sen kisan voittaa. Ja jonkun pitää sanella se järjestys. Minusta olisi aika vaikea sanoa kuka on kaikista kaunein, se pörröturkkinen karhukoila vai shiibakoila vai basenji tai mikävaan. Siinä kisassa valittiin loppumittelöön joku ja lopulta sitten niistä kaikista valitaan koko suuren areenan kaunein. Se saa kunniaa ja mainetta ja ruusukkeen ja pokaalin ja toivottavasti paljon raksuherkkuja. Silläkohtaa olisi oikein hyvä jos kaikki muut osaisivat olla iloisia sen yhden kanssa. 

Kuitenkin on semmonen asia, että kaikki me ollaan kauniita. Vaikka kaikki kulmat ja hännän kippura-aste ei olisikaan säädetyn rajoissa niin meissä jokaisessa asuu kauneus. Joskus se majailee aika rumienkin raamien sisällä. Se pitää vaan alkaa näkemään sieltä. Kun minä katselen peilistä omaa kuvaani näen punaturkkisen Kettutytön jolla on mantelisilmät. Haluan oppia uskomaan myös sen mitä ei peili kerro. Minulle on sanottu, että olen kaunis luonne ja rakastan koko maailmaa. Avoin sydän joka käy innolla kohti uusia haasteita ja niin pian on lohduttamassa murhemielistä. Haluan olla kiitollinen siitä että kauniissa mantelisilmissäni asuu rakkaus ja lempeys. Se on kauneinta minussa. Mikähän sinussa on kaikkein kauneinta? Mietihän sitä ja anna sen asian senkun vaan kauniisti loistaa. Se saa toisetkin ilomieliseksi se voi lohduttaa ja se rakentaa hyvän paikan meille kaikille olla ja elää.

                                                     toivoo Jada