Haavoilla mutta silti rakkaus ei kuoleentunut

Jouluodotus ja joulunaika alkaa olla ohitettu. Jostain syystä tänä juhla-aikana minulla on ollu surullinen ja huono mieli. Kaikki oli ihan täydellistä joulua varten laitettu. Kaikki ihmisvelit ja sisko oli tullu Onnibusseilla Huvikumpuun ja kinkku haisi niin hyvälle uunissa. Ja sitten vaan tuli riita jostakin pikkuasiasta jota ei kukaan enää muista ja loppu onkin sitten oma ja kovin kipeä tarinansa. 

Me haavotuttiin kaikki. Pieniä nihtamia ja minulle se kaikkeinsuurin haava kaulalle, siskon hampaan kokoinen. Ja me melkein kaikki itkettiin. Paikkailtiin vuotavia käsiä ja korvia ja tassuja. ja sitten oli myös haettava lääkkeitä minulle kun haava alkoi haisemaan likaviemärille. Kiltti Elina-lääkäri hoiti minua ja sain antibioloottilääkkeen lisäksi ihan naminmakuisia kipulääkkeitä joita siskokin sai kun sen korvaan sattui koska minun hammas osui siihen. 

Ja sitten me alettiin Awa-siskon kanssa vihottelemaan toisillemme. Muristiin ja näytettiin torahampaita. Siskosta tuli pelottava ja minä vähän katsoin sitä peloissani. Ja loppujenlopuksi meillä ei oikeasti ollut mitään syytä vihanpitoon. Se homma vaan lipes käsistä ja oltiin pattitilanteessa. Meidät oli pakko sitoa eripuolille ettei kosketa toisiamme. En kuvaile enempää tapahtumia koska haluan ne oikeastaan unohtaa.

Tilanne oli ihan patti paitsi ulkona oli eri juttu. Käveltiin ihan sovussa lenkkiasioilla ja nuuskittiin yhteisiä herkkuhajuja. Kotiovi kun aukesi niin sillon se vaan alko. Yhdeltä lenkiltä tullessa huomattiin, että Koilamummilla oli valot ja se oli tullut reissusta kotiin. Kaarrettiin suoraatassua nököttämään oven taakse ja riemuittiin kun nähtiin. Ja me mentiin sisälle Koilamummin kotiin ja Awa-sisko heilutti pienesti sen kippurahäntää. Me istuttiin mummin sylissä vuorotellen ja saatiin rapsutuksia ja helliä supatuksia ja nameja. Siinä eteisen lattilla oltiin ainakin yksi tuntikausi tai enemmän ja oltiin onnellisia. Kotiin tullessa vähän kyllä muristiin ja välit vähän kiristy. Sitten myös toisen päivän lenkin jälkeen mentiin suoraapäätä mummille. Ja saatiin taas terapiaa ja pikkuhiljaa ilo palasi meihin sisälle ja kotona uskallettiin jo nuuskia toista ilman murinoita ja hammasnäyttelyä. Mama ihan varovasti huokas ja huomispäiväksi virittelee vielä verkkoaitoja kun ollaan tyttöporukalla kotona ihan kahdestaan.

Tässä me ollaan maman puhuttelussa

 Uskoisin niin että ihminenkin saattaa joskus alkaa murinan ja riitelyn ihan pienestä, vaikka kinkun hajusta tai mistä vaan. Riidellään ja satutetaan vaikka ei oikeastaan enää muisteta mikä oli se alkuperäissyy koko rähinälle. Silloin tarvitaan jotain mitä ei tiedä kun vasta sitten kun tilanne on päällä. Meille se jokin oli oma ja rakas Koilamummi, joka muutti hellällä halauksellaan ja olemassaolollaan eripuran rakkaudeksi ja turvasylillään meidät taas siskon kanssa toistemme parhaiksi kavereiksi. Koilamummi on meidän oma Koilakuiskaaja.

Haavoilla mutta silti rakkaus ei kuoleentunut