Koronakepin mittainen hajurako

Elämme kovin tuulisia, myrskyisiä, lamaannuttavia, yhdistäviä aikoja. Mikään ei ole ennallaan paitsi minun syöpä. Elämässäni suurimman muutoksen on aiheuttanut varmaankin se, että toinen perheen aikuisihminen ei olekkaan lähtenyt työmaalle yhtä usein kuin ennen. Mama taas on mennyt, koska se ei voi tehdä töitä etänä, se ei vaan onnistu. Vapaahetkinään olen kuullut Maman kertovan kuinka työmaalla valmistaudutaan vastaanottamaan sairaita ihmisiä. Enää ei kuulostella ulkomaanmatkoja tai koronakontakteja, vaan jokainen oireileva voi olla se tai jopa niin että oireetonkin voi tartuttaa. 

Katsottiin internetistä kuvia Koronaviruksen tavasta toimia. Se näyttää kuvissa niin kauniilta ja melkein syötävältä. Jos ymmärsin oikein, on sillä huima kyky tarrautua kohteeseensa niillä kauniilla lonkeroillaan ja jäädä asumaan siihen on väistämätöntä. Se on melkein kun silloin kun olen ryöstänyt leipäpalan ja hampaani eivät suostu irrottamaan ja tilanne siltä osin varsin hankala.

Silloin kun kaikki tapahtui kaukana Aasianmaalla, oli helppo huokaista ja vähätellä. Ennenvanhaan, kun tauteja kehittyi, ei ne levinneet nopeasti, koska kukaan ei osannut lentää tai laivat oli vaan niin hitaita tai upposi matkalla suuren meren yli. Nyt ihminen ja basenjikin matkustaa ja on silmänräpäyksessä tai ainakin muutaman sellaisen aikana vaikka Kiinassa. Kantaa sinne mukanaan kaiken mitä on ja tuliaisena tuo muutakin kuin kännykkäkoteloita.

Ollaan katseltu kuvia joissa kaikenlaisia ihmisiä on pitkällään letkujen keskellä tai jossakin lattialla kun ei jaksa istua odottamassa tutkimuksia. Meidän maassa ei vielä niin ole mutta minua vähän pelottaa että kohta on. Meidän maan hallituksen ihmiset ja presidentti on antanut ohjeita ja määräyksiä kaikille kansalaisille. Pyritään suojelemaan niitä vanhempia mummeja ja vaareja, jotka voi sairastua pahiten. Awa-siskokin on jo riskiryhmässä. On kuitenkin niitä, jotka ajattelee, että se on rangaistus ja kapinoi. Järjestää kokoontumisia ja sitten sairastuu ja sairastuttaa ja pahimmillaan tulee kuolema. Nuoretkin tekee jossakin niin. Ja lapset kun niille ei ole kerrottu siitä kuinka vaikeassa saumassa kaikki maapallon ihmiset on.  On niin tärkeää että pääsee välillä ulkoilemaan ja ainakin haistelemaan toisten koilien jättämiä pissaposteja ja niin pysyy kärryllä alati muuttuvassa tilanteessa. Me ei siskon kanssa nuuskita toisia koilia ja pidetään aina koronakepin mittainen hajurako. Olisiko mahdollista että ihmisetkin jättäisi viestejä kun se on mahdollista? Ja jos on tilanne päällä että joku lähestyy, pitäisi sen kunnollisen hajuraon.

Tulipa pitkä ajatus pikkukoilan mielestä. Olen kuitenkin ihan sitä mieltä, että kaikkien pitää miettiä mikä on tärkeintä, välttämättömintä ja turvallista. Ja sitä, kuinka helpotan oman elämäni lisäksi läheisteni ja vierelläolevien elämää. Minäkin pikkukoila elän tätä päivää, syöpärihmat masussani. Käperryn lähelle Mamaa kun mennään nokosille ja luovutan suuren määrän rakkautta ja ymmärrystä ja voimaa. Sitku-elämä täytyy tässä vaiheessa unohtaa kokonaan. 

Nytkunelämää

 Kun sinulla ja minulla ei ole antaa lääkettä tai edes sitä hengityskonetta niin voitaisiinko hetkeksi hidastaa, kuunnella ja yhdessä toteuttaa suunnitelma. Jos me ei sitä tehdä, niin ei hoitohenkilökunta kaikkineen selviä urakasta ja ne kaatuu ennen kalkkiviivoja. 

Awasisko huoltaa minua hellästi.

Suurella sydämellä teidän

Jada