Tänään on mennyt muutaman päivän yli kolme kuukautta siitä kun saattelin rakkaan Ystäväni ja
Muusani, Jadan viimeiselle matkalle. Kuukaudet ovat olleet täynnä kyyneleitä,
ajatuksia, syvää kaipausta ja ymmärrystä siitä että ollaan tultu erään tien
päähän jolta ei ole enää mahdollista palata.
Eräänä päivänä kannoin käsissäni pikkuystäväni tuhkauurnaa ja nieleskelin ryöppyäviä
kyyneleitäni. Tein yksinkertaiselle pahviastialle paikan kodissani, odottamaan
tulevaisuutta.
Tänään sataa kaatamalla, ihan kuin ne kyyneleet. Sade huuhtoo kaiken pölyn
ja lian luonnosta ja saa vihreän näyttämään aina vaan enemmän vihreältä. Jopa syksyisen maisemankin Niin
ne kyyneleetkin.
Kuukausien aikana olen kohdannut kanssakulkijoitani, kuullut siitä miten aika
armahtaa ja muuttaa itkun lempeäksi kaipaukseksi. Olen myös kuullut, että se
oli vain eläin tai mitä tuota itkemään.
Monenlaisia suruja ja menetyksiä kohdalleni saaneena,tiedän, että on niin
vaan lupa itse löytää tai avun kanssa tie uusiin tuuliin. Ajan kanssa. Kivun
määrää ei voi mitata tai määrittää, ikävän pituutta ei kukaan voi kertoa. Se on
jokaisen tie, polku joka vaan on käytävä. Jos lakaisen suruni ja kyyneleet
maton alle, tulevat ne sieltä esille silloin kun en ole valmis niitä
kohtaamaan. Haluan pidellä kipua käsissäni, nähdä sen kaikkine rosoineen ja
ruusunpunaisine sydämenmuotoisine muistoineen. Teen niistä tulevaisuuden,
elämän jonka suurena voimavarana kipeä murhe tulee olemaan.
Tänään pystyin avaamaan yhteisen Blogimme, silitelemään muistoja myötä ja vastakarvaa. Awan kanssa muistelemme ilolla Jada-siskoa, operatiivista johtajaamme ja pikku simppua. Ja yhdessä Awan kanssa myös ollaan valmiita asumaan ihmeitten ja kummastusten maailmaan. Löytämään niinkuin Jada löysi, aarteita hopeamaljasta ja joskus pellonojasta. Ja se sama pieni suuri maailmahan on edelleen, ei se miksikään muutu.
Mama ja Awa
💓
VastaaPoista