Koti on ihmisen ja koilan turvapaikka

No terve Jada tässä. Ollaan koko lauma pikkuhiljaa palattu normaalielämään. Tiedäthän miten vaikeaa on olla tyttö ja koila jonakin tiettynä aikana vuosikautta. Merkkiaineet ja nuuskimiset ja poikakoilat ja kireä mieli aina välillä. Siskolle kävi hassusti, sen jo toinen tyynypoikaystävä joutui roska-autoon. Ja kun sillä ei ollut uutta niin minä rukka jouduin kohteeksi. En pitänyt siitä ollenkaan. Sisko seurasi minua jokapaikkaan ja yritti sitkeästi. Nyt ollaan jo ihan normaalitunnelmissa. Pyykkikone pesee kukkafleesejä ja muuta pyykkitavaraa.

Ollaan tässä isossa sängyssä kun ei enää tehdä merkkiaineita

Toisena päivänä meille oli käydä huonosti. Oltiin ihan tavallisella lenkkireissulla tutulla reitillä. Nuuskittiin ja hoidettiin pissihommia säntillisesti. Sitten yhtäkkiä huomattiin, että vieraassa pihassa oli kaksi suurensuurta koilaa pitkässä flexinarussa niitten omistajan kädessä. Minun Awa-sisko muuten purasi semmosen narun kerta haukulla kerran poikki ja sen jälkeen niitä ei ole Huvikummussa tavattu. Niin, siinä ne oli ja hetken päästä matkalla meitä kohti. Voit ajatella miltä tuntui pikkukoilista ja Mamasta, kun vahvemmat vastustajat oli kohta vieressä ja mitään ei voinut tehdä. Mama otti meidät ihan lähelle lyhyellä hihnalla ja suojeli. Ja Awa sisko meni minun eteen kun se oli vahvempi. Siinä ne suuret kiersi meitä ja luulen että niitten omistaja lähti myös liikkeelle sen minkä kerkes. Sen askel oli vähän horjuva. En muista pajon eikä muutkaan. Ehdittiinkö paljon edes pelkäämään. Sitten se omistaja otti kai niitä koilia pannoista kiinni ja me lähdettiin pois. Ei jääty puimaan tapahtumia koska ei haluttu jäädä enää niitten hampaitten ulottuville. Kotimatkalla, kun lähellä Huvikumpua pysähdyttiin, pääsi minulta kakka. Me täristiin sitten kotirappusilla ja halattiin toisiamme kamalasti. Luulen, että basuenkeli-Robin katseli meitä koilien taivaasta ja päätti vähän auttaa ystäviä maanpäällä hankalassa tilanteessa.

Awa-sisko on minut sankarikoila

 On aika ikävää jos tarttee pelätä omia koilakansalaisia. Ollaan samaa rotua ja silti myrskyn merkit voi ilmaantua taivaalle ihan pyytämättä. Mama kertoi minulle, että niin on myös ihmisten kesken. Vaikka ollaan samoja niin riitoja ja eripuraa saattaa tulla. Harvemmin niitä kuulema puidaan hampailla niinkuin meidän koilien kesken tapahtuu. Onkohan se sitten niin, että osa ihmisistäkin on huonosti kasvatettua? Ja ne ei osaa pysähtyä kun joku sanoo että paikka. En tiedä. Me ollaan viimesen vuoden aikana kasvettu aika paljon. Meillä on ollut omat myrskymme ja jyrinät, mutta on enemmän ollut aurinkoa ja poutaelämää. Ollaan opittu virheistä. Oppiikohan ihminen aina virheistään? Sitä täällä mietiskelen siskon kanssa kotioloissa ja turvassa kenenkään hampailta tai vihamieleltä.

Tässä ollaan eteisen tuolilla lepäämässä kotona

                                                                       Jada