Tänään aurinko lämpöä antaa
eikä murhetta kai pitäis kantaa.
Mutta hiljallen nurmelle ehti
tuo syksystä kertova lehti.
Se leijui ja vaappui kun katsoin
hyvinvoivana täysine vatsoin.
Kesän vihreys pois oli siitä
eikä voimat sen riippua riitä.
Suuri puuska sen pois otti puusta
ihan niinkuin mä luopuisin parhaasta luusta.
Siinä alhaalla yksin se makas
eikä paluuta ollut kai takas.
Uusi kasvaa kun aika on sillä
enkä ymmärrä voimalla millä.
Ehkä voimaksi jää kaiken alle
ei se katoa pois maailmalle.
Suuri rakkaus ei kuole, eihän
vaikka mukanaan niin paljon veihän.
Minä käyn syliin hiljaa ja tiedän
että aikaahan tää kaikki viehän.
Painan nenäni vasten mun rakkaimman poskee
tiedän että se niin paljon koskee.
Syksyn jälkeen on talvi ja lunta
silloin nukkua vois pitkää unta.
Kevään aurinko lämmön taas tuottaa
uuteen kasvuun voin ainavaan luottaa.
Minä pienenä puun alle ehdin
se on peittynyt pikkuisin lehdin.
Suuri rakkaus pienestä tuli,
kun on mennyt pois kylmä ja lumi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti