Kauneus on minun mantelisilmissä

No mutta heippa taas kaikki ihmisystävät. Olen ollut oikein reipas ja kiireinen viimeisinä aikoina. Kasvamiseen on mennyt paljon enerkioita ja monta kupillista raksu- ja kaikenlaisia muita herkkua-aterioita. Sain uudet isot ruokakupit mutta ruokaa ihan samanverran kun ennenkin. Ja olen saanut ihan oikeita luita joista pidä erityisesti ja minun hampaat pitää ja mamakin kun en järsi sen luita. Viihdyn täällä kodissa aika hyvin ja tunnen sen nurkat varsinkin jos niissä nurkissa haisee ruoka-aineille. 

Olen tässä juuri heräämäisilläni ja aikalailla rauhallinen

Olen kovasti ihmetellyt sitä kissa-eläinten lelli-asiaa kun ne saa pissiä sisälle ja minä joudun menemään ulos ihan kamalaan kylmyyteen vaikka nyt pissi ei enää jäädy hetipaikalla. Ajattelin, että voisin käydä siellä samalla laatikolla kuin Kalkkaros ja Pipsa, mutta se ei vaan soveltunut ollenkaan noitten ihmisten mielestä. Ehkä siihen vaikutti se että nappasin sieltä laatikosta kakkoja ja uhkasin syödä ne. Nyt olen oppinut, että laatikolle ei vaan mennä, paitsi joskus ihan vähän salaa. Sitten kun olin sen kakaan napannu niin mama pesi minun kuonon ja suun kun ne kuulema haisi pahalle. En tykkää siitä vesipesusta ja taistelen kaikilla voimakkuuksillani sitä toimitusta vastaan.

Tässä olen minä luun kanssa

On myöskin koittanut se aika kun olen joutunut olemaan tässä Huvikummun talossa ihan yksin paitsi kissa-eläimet. Se oli aluksi aika vaikeaa ja pelotti, mutta nyt jo olen tottunut kun onhan minulla Läme-Lotta hampaitten välissä. Se on aika vahva kun kaikki sen sisäainekset ei ole pursuilleet ulos niinkuin Uppo-nallelle kävi. Haukkasin sitä ja ravistelin niin sitten se meni rikki. Se on nyt odottamassa ompelua pöydällä.

Ulkoilmaelämä on sitten kyllä aikalailla mukavaa paitsi aamulla kun on vielä lämpimänä unesta ja unihiekat on silmissä. Juoksen kovaa vauhtia pitkin puolenhehtaarinmetsän polkuja. Ja välillä pysähtelen kuuntelemaan kun joku ääni tulee jostakin. Haistelen kaikenlaisia eri hajuja siellä. Ne on aika ihania mutta en tiedä mikä niitä tekee. Eilenillalla olin juoksemassa kun tuli iso lumikasa vastaan, se oli kuukema nietos ja en päässyt sen yli vaikka kuinka yritin. Piti kääntyä takasin ja mentiin sitten lujaa kotiin kun tassuja paleli ihan kamalasti. Mamalla on tassunlämmittimet mutta minulle ei. Miksiköhän pienen koiran polkemisanturat muka kestää ilnan tassunlämmittimiä?  Kun kasvan isoksi haluan kyllä semmoset.

Kun oikein ajattelen enkä ole unessa niin minulle tulee uurteita

Olen ymmärtänyt että on olemassa erilaisia koira-eläimiä ja niissä vielä tyttö ja poikakoiria. Ihan kummallista. Minun Mauri-veli on poikakoira ja minulla on sitä vähän ikävä. Minä olen kuitenkin tyttö ja koska minun ihmis-sisko on kaunis niin silloinhan minäkin olen kaunis vaikka en olekaan ihminen. En oikein halua tulla miss-Mäntytieksi kun täällä on kauniita tyttökoiria ja en jaksa kilpailla enkä halua seistä niin kauan kun joku antaa luvan levätä. Haluan vaan levätä sitten kun olen riehutellut oikein kovasti ja on parempi mennä maman syliin lauhotusasentoon ja hikka menee sitten ohi.  Mutta olen miettinyt myöskin sitä että kuinka tärkeää osaa korvat esittää siinä kauneusasiassa. Minun korvissa on jo monta Kalkkaros-kissan tekemää taisteluvammaa ja toisessa korvassa melkein piparkakkureunus. Onko kaikkien paikkojen oltava ilman taisteluvammoja että voi olla kaunis? Luulisin että kauneus on minun mantelisilmissä.

Minun mantelisilmät näkyy tässä melkein kokonaan